Juuso meni huoneeseensa ja katseli melkein häveten tuota kirjettä, — niin, Elnaltahan se oli. Hän ei ollut mielestään enää sen arvoinen, että Elna hänelle kirjoittaisi taikka häntä muistaisikaan. Olihan hän nyt mestatessaan itsensä mestannut myöskin nuo heidän yhteiset ihanat tulevaisuuden toiveensa. Tuohon hänen suureen haaksirikkoonsa olivat hautautuneet kaikki hänen unelmansakin, kodin, onnen ja lemmen ihanat unelmat, kaikki pirstaleina, hän oli ne särkenyt ja hänestä tuntui että hän siten oli pettänyt tyttönsäkin, tuon hellän, lempeän lapsen. Ja siksi hän ei ollut viime aikoina uskaltanut Elnaa ajatellakaan… Mitähän se tyttöparka siellä nyt taas on tuuminut hänen pitkästä äänettömyydestään, rakenteleeko se siellä yhä tuulentupia vanhoille perustuksille, jotka hänen tietämättään jo ovatkin suistuneet? Paremman kohtalon hän olisi ansainnut, lapsi parka…
— Vaan mitä on tämä…?
Juuso oli verkalleen avannut kirjeen ja ruvennut sitä lukemaan. Luki muutamia rivejä ja alotti alusta. Oli niin merkillistä tuo sisältö, Elnako tätä kirjoitti…? Niin, Elna se oli. Juuso luki kirjeen loppuun, luki verkalleen tarkoin, joka sanan… Niin, niin se oli, hän ymmärsi sen nyt. Siis ei ollutkaan pelkkä sattumus se, mihin Hilda viittasi!
Kirje putosi pöydälle. Juuson pää vaipui raskaana käsivarren varaan ja jäi siihen lepäämään kauaksi aikaa. Syrjäinen olisi luullut, että siinä itki miehinen mies, sillä todellakin, kimaltelihan kyynele hänen silmänsä kulmassa samentaen raukean katseen.
IX.
Elnan kirje oli, niinkuin entisetkin, kirjoitettu viattoman yksinkertaisesti, mutta tuon lapsellisen koruttomuuden alla oli siinä kumminkin puheena vakava elämänkysymys, ratkaiseva elämänkysymys niille, joita se koski. Tyttö kirjoitti:
»Olen tätä nykyä, Juuso hyvä, tärkeässä elämänkäänteessä, etkä voine siis panna pahaksesi jos sinulta, hyvältä ystävältä, kysyn neuvoasi ja mielipidettäsi. Ja minusta tuntuu melkein kuin minulla olisi velvollisuuskin kysyä sinun neuvoasi ennenkuin teen ratkaisevan päätökseni.
»Nyt aivan äsken on minua pyytänyt vaimokseen eräs isäni hyvä tuttava. Hän on pappi. En tunne häntä vielä varsin paljo, vaan luulen että hän on hyvä ja kelpo mies. Minua kohtaan on hän ollut hyvin ystävällinen, aivan hellä, ja tiedän että hän minusta pitää paljo ja tahtoo parastani. Hän on keski-ikäinen mies, hiljainen ja vaatimaton. Perheen tuttavana olen häntä jo kauan tuntenut, mutta en ole koskaan häntä enemmin ajatellut enkä muistellut, enkä ole siis voinut hänestä koskaan pitääkään, hän on ollut mulle vieras. Vaan nyt minun täytyy häntä ajatella ja kun ajattelen, niin minusta tuntuu, että miksi en voisi hänen kanssaan elää, miksi en hänestä pitääkin? Mitä arvelet sinä? Ei se tulisi olemaan mitään sellaista suurta onnea, jota nuorena joskus haaveksii, hiljaista arkielämää vain, semmoista kuin elämä on. Sitä sellaista elämätä minä tosin olen joskus kammoksunut, olen verrannut sitä kuoleutumiseksi ja ikäväksi haudaksi, mutta ehkä se on sittenkin sitä oikeata elämää, juhlahetkethän ovat elämässä niin harvat.
»Ethän ymmärrä väärin, miksi nyt siitä sulle kirjoitan. Onhan meillä ollut, vaikkemme ole siitä puhuneet toisillemme emmekä muille, yhteinen pieni unelmamme. En tiedä, minkä verran sitä sinä enää muistat, mulle se on ollut ja on hauska muisto. Mutta en siihen viittaa muuten, kuin vedoten hyvään, toverilliseen ystävään, joka lausuu mielipiteensä suoraan. Ja siksi kysyn: luuletko onnen voivan seurata mukana semmoisissa suhteissa, joita ei ennen ole onneksi ajatellut ja luuletko minun oppivan rakastamaan nykyistä kosijaani? Sinä tiedät kotioloni, pieni pappila, paljo lapsia, aika olisi asettua elämäntyölleen. Aivan vapaasti saan kumminkin päättää ja … valita, — mutta vaikeaa se on.
»Et suutu, Juuso, tunnenhan sinut. Ja kun nyt olen kertonut sulle asiani, odotan vastaustasi; hän odottaa minun vastaustani. Elna.»