Semmoinen oli kirje, ei sen mutkallisempi, mutta paljo uusia katkeroita tunteita se herätti Juuson jo rikki repalehtaneessa sydämessä. Senkin onnensa hän oli menettänyt, hän oli mestannut kaikki… Tuo rakas lapsi — »yhteinen unelmamme», niin, se oli todellakin ollut niin herttainen ja kaunis, siinä oli niin paljo lämpöä ja niin paljo onnea, rajatonta, määrätöntä onnea. Mutta se oli unelma ja se on mennyt. — Minussa ei ollut miestä sitä toteuttamaan, se oli jo rauennut ennenkuin sinussa syntyikään epäilys, puhui Juuso puoliääneen kaihoisasti itsekseen. — Ja epäilyksesi oli oikeutettu, yhteinen unelmamme on mahdoton; minä käsitän, että tuo päätös oli sinulle vaikea, se repii minunkin sydäntä, se vie onnen multa, ehkä sultakin, vaan ei auta. Unelman viimeiset säikeet ovat leikattavat poikki, vaikka se leikkaus vihloo, vihloo…
Ei hetkeäkään ollut Juuso näet epätietoisena vastauksestaan. Hän rakasti tyttöä ja tahtoi hänen parastaan. Ja häneen, Juusoon, ei tyttö saanut luottaa, hän ei ansainnut luottamista, hän ei voinut tehdä onnelliseksi itseään eikä toistakaan. Elnan täytyi ottaa pappinsa, — nyt vain viimeiset jäähyväiset.
Ja Juuso istahti pöytänsä ääreen kirjoittamaan. Hän kiitti luottamuksesta. Kuvaili, kuinka tuo yhteinen unelma hänellekin oli ollut rakas ja kuinka elävästi hän oli ajatellut sen toteuttamista ja kuinka ne heidän sanattomat kihlat olivat tuntuneet viehättäviltä. Mutta se oli ollut unelmaa ja siksi sen täytyi haihtua. Hän, Juuso, oli tullut huomaamaan, että hänen oma tulevaisuutensa, johon hän oli toiveensa perustanut, onkin vielä aivan utuisessa hämärässä; sen selveytymisestä ei ole vähintäkään tietoa. Sellaisille haaveiluille ei saa elämätä rakentaa, sillä elämä on todellisuutta. Ja siksi hän vilpittömästi kehotti Elnaa, antamatta valtaa muille vanhoille taipumuksille, kääntymään sille uudelle elämäntaipaleelle, joka nyt oli avautunut hänen eteensä, — ei ole epäilystäkään siitä, mikä on parasta. Ja hän lopetti näin:
»Meidän tiemme, jotka kerran tietämättämme yrittivät yhtä suuntaa kulkemaan, ovat jo eronneet, nyt ovat vain jäähyväiset sanomatta. Sinä käyt hiljaista, rauhallista kotielämää viettämään, olkoon arkielämää, mutta myrskyltä suojattua, pettymyksistä ja huolista vapaata elämätä. — Ja minä luulen yhtä varmasti kuin toivon, että sinä tulet löytämään siitä tyydytystä ja tuntemaan itsesi onnelliseksi. Minä taas kuljen tuntematonta tulevaisuuttani kohden, taivallan tietä, jonka suuntaa en tunne enkä päämäärää, josta en tiedä muuta, kuin että se luisuu alaspäin; kenties se päättyy piankin. Mutta sinä suot, että tuo jo hälvennyt yhteinen unelmamme saa seurata minua muistona ilottomalle taipaleelleni; hoitelen sitä hellävaroen ja kätken pyhimpääni, sillä se on mulle niin rakas, niin kaunis ja niin autereisen hieno. Jää hyvästi! Seuratkoon sinua onni, jota niin runsaasti ansaitset. Juuso».
Hän sulki kirjeen, kirjoitti päällekirjoituksen ja pani siihen postimerkin. Aamujuna oli sen huomenna vievä määräpaikkaansa ja silloin oli koko unilinna kumossa. Siinä se erottaja lepäsi vielä iltapäivällä hänen edessään pöydällä ja Juuso katseli siihen kaihomielellä ajatellen että tuossa menee nyt hänen purtensa viimeinen sälö, johon hän toivottomuudessaan vielä oli luullut joskus saavansa iskeytyä kiini pysyäkseen sen toiveen varassa pinnalla. Mutta sen oli mentävä. —
Etehisen kellon kilahdus hyppäytti Juuson näistä mietteistä. Hänelle tulikin vieras, niin, se oli Kippis, joka sieltä työntyi sisään lämpimissään ja tuskautuneen näköisenä. Eihän hän mistään ollut saanut niitä rahoja kokoon, puhua porisi hän jo ovella tullessaan, eihän niitä ihmisiä tapaa eikä niillä ole.
— No mitenkä nyt? Vekseli on langennut.
— Langennut kai se on, olihan jo toinen päivä.
— Ja vieras nimi protestiin — paitsi omaa!
— Niin, en suinkaan silmästäni voinut ottaa rahoja. Juossut olen kyllä niin, että hiki valuu yhtenä virtana ja nälkäkin on kuin kyläkoiralla. Nuo viisikymmentä markkaa sain muutamalta siepatuksi, enempää en, eikähän tämä mihinkään riittänyt. Parasta kun syödään ja juodaan sekin kipene, — tuletko mukaan?