— Siitä yksinkertaisesta syystä, että minä, yhtä vähän kuin muutkaan, silloin ylipäätään en ajatellut, mentiin vain mukana räyhäävässä joukossa, huudettiin ja äänestettiin. Se oli sitä edellisiltä polvilta perittyä, arvostelua kaipaavaa innostusta, seurattiin sokeasti noita vanhoja epäjumalia. Nyt en ole ollut pariin vuoteen Helsingissä, mutta minusta tuntuu ikäänkuin luissani, että sen suunnan pitäisi olla muuttumaisillaan. Eikö olekin?
— En tiedä, mahdollisesti. Onhan noita tuollaisia mietteitä kuultu siellä lausuttavan. Mutta minä en usko että se muutos tulisi olemaan parempaan päin. Se veisi sellaiseen omaan puoleensa vetämiseen, sellaiseen leipäinnostukseen, joka hajoittaisi kaikki yhteiset, ylevämmät riennot ja riistäisi aatteellisuuden nuorisosta. Tosin olen minäkin, kuten sanoin, sitä mieltä, että on oltu sokeita, on huudettu päättömästi…
— Siinäpä se. Mutta eihän tuollainen huumaus, tuollainen henkinen humala, voi ijänkaiken kestää, täytyyhän siitä selviytyä. Ja mihinkäpä silloin selväpäisinä päästään siitä, että jokainen huomaa oikeudekseen ja velvollisuudekseen pitää omasta menestymisestään etupäässä huolta. Syntyy kilpailu, ei auta, kilpailu yksilöjen kesken, mutta se onkin tarpeellista. Ja samalla huomataan, että se kokonaisuudellekin on onnellisinta.
— Kaunis onni! Kaikki yhteistoiminta laimenee, kukin vahtii vain omaa kannikastaan.
— No niin, ennen kuunneltiin vain kuohuvia tunteita, nyt tarvitaan jo järkeäkin, — onpa aika tarvitakin.
Heikki viskasi lastun, jota hän siinä jutellessaan oli vuoleskellut, kauas aidan yli ja hypähti istumaan. Juusokin ojentihe pystöön, sytytti tupakan ja virkkoi naurahdellen.
— Sinähän olet täällä pitkällisessä yksinäisyydessäsi rakentanut kokonaisen, oman filosoofisen opin itsellesi, hyvin aineellisen ja siksi juuri pessimistisen. Mutta nähdä saamme kauanko se kestää itselläsikään, kunhan taas ryömit esiin piilostasi ja puutut osalliseksi elävään elämään.
— Saamme nähdä. Eikä se ole uusi oppi, se on hyvin vanha, vaikka se nyt meillä vähän aikaa on ollut unhotettuna, — taikka on luuloteltu sen niin olleen.
— Niin no, elkäämme riidelkö. Meillä nyt on tuosta kerran erilainen katsantokanta. — Katsoppas, tuolla soutaa venekunta nuotalle. Tule, kävellään rannalle katsomaan apajan vetoa.
He olivat nousseet ja kävelleet puutarhan rantapäähän ja laskeusivat siitä hiekkaiselle ahteelle, jota myöten yhä tarinoiden astelivat niemen kärkeen, jonka kohdalle nuottamiehet laskivat apajansa.