Juuso vilkasi kävellessään monta kertaa sivulta päin toveriinsa ihmetellen, kuinka suuressa määrin tämä näinä vuosina oli muuttunut, — eihän hän tahtonut tuntea miestä ollenkaan samaksi. Mistä sillä nyt on tuo varmuus ja tuo päättäväisyys? Ja mistä on kotosin tuo kylmä, laskeva itsekkäisyys, joka ilmeni hänen puheistaan, hänen äänestään, hänen katseestaan, jos kohta hän koettikin sitä peitellä? Vaikuttaako maaseudun yksinäisyys tuohonkin tapaan, sitä ei Juuso itse ollut kokenut? »Oma itse, arvosteleva järki…», nuo sanat ilmenivät niin usein Heikin pakinoissa, että niitä melkein täytyi käsittää hänen jonkinlaisiksi määrääviksi ohjeikseen ja niitä avujahan hän sanoikin ihmiselämän ainoiksi, oikeiksi oppaiksi… Tunnetta hän pilkkasi, — mikä vastakohta entisyydelle! Se on outo oppi tuo, jonka hän on rakentanut itselleen ja se näyttää hänessä jo kasvaneen vakuutukseksi. Aikooko … aikooko hän todellakin noiden itsekkäiden ohjeiden mukaan ruveta suunnittelemaan vastaista elämätään ja vastaisia töitään? Sitä oli Heikistä vaikea uskoa. Vaan sittenkin … hän sanoo itse kehityksessään olleen jonkun aukon, jonka yli päästyään hänelle oli maailmankatsantonsa selvinnyt… Olisiko, olisiko mies hyljännyt entiset ihanteensa ja tunteensa tuohon ammottavaan aukkoon ja ainoastaan pelastanut sieltä kylmän järjen vastaiseksi seuraajakseen…?
— Ajan oloon se kai nähtänee, arveli Juuso, joka ei kumminkaan vielä voinut luottaa hetkellisiin havaintoihinsa, eikä tohtinut tehdä niistä varmaa johtopäätöstä.
Keskustellen yhteisistä tuttavistaan ja vanhoista muistoistaan kävelivät he tuntikausia siellä hiekkasella rannalla illan vilpastuessa. Ja vielä yön maattuaan toverinsa kodissa hankkiusi Juuso aamulla matkaa jatkamaan. Hän lyöttäysi taas muutamaan alas kulkevaan tervaveneeseen siinä matkustaakseen Oulunjärven poikki ja jokea ja koskia alas merta kohden. Hänen täytyi joutua, asiat kiirehtivät. Matkallaan Helsinkiin oli hänen näet vielä viivyttävä kotikaupungissaan hankkimassa lukurahoja. Ne rahat, rahat, ne tekivät aina vastusta, aina ne olivat lopussa ja aina täytyi hankkia uusia lainoja, — tiesi miten niitä taas saaneekaan. Sitten Helsinkiin.
Kuukauden perästä aikoi Heikkikin ilmestyä Helsinkiin. — Sielläpä sitten taas tavataan, virkkoi hän Juusolle kun aamulla saatteli tätä rantaan, jossa odotti lähdössä oleva tervavene.
— Ja sielläkö sinä aijot ruveta toteuttamaan uutta viisaustieteellistä oppiasi, virkkoi Juuso naurahdellen nostaessaan tavaroitaan veneeseen.
— Varo vain, ettei se sulta jää noudattamatta, sillä se on ainoa oikea ja jokaiselle tarpeellinen, vastasi Heikki, hänkin hymyillen, mutta samalla melkein isällisellä varmuudella.
— Kiitos neuvosta, — saa kai sitä sentähden tutkia.
— Tutki vain. Ja onnea matkalle!
Raskas paltamo lähti verkalleen lipumaan saarettomalle ja aavalle, mutta tällä kertaa melkein tyyneelle selälle, jonka takaa tuskin rannikkoa kuumotti. Keula kääntyi länteen päin, Niskan korvia kohden ja vauhtiinsa päästyään loittoni alus selälle päin tasasesti ja varmasti; hiljenemistään hiljeni rannalla kuuntelijalle airojen tahdikas loiske.
Heikki se seisoi siinä rannalla kuunnellen ja seuraten silmillään venosen kulkua. Mutta sitä hän ei kumminkaan ajatellut, hän oli vaipunut muihin mietteisiin. Hän seisoi siinä ikäänkuin muistossaan tarkastellen jotakin kaukaista unelmaa, jotain innostuttavaa kuvaa, joka paljo, paljo aikaa sitten oli häntä lämmittänyt, vaan sitten kylmennyt ja jäänyt unohduksiin. Nyt se oli Juuson puheitten kautta taas palannut mieleen, vaikka entiseen verraten kelmeänä ja himmeänä, ikäänkuin vainajana… Oli se ollut aikaa sekin, ja onnellista se oli ollutkin, sitä oli silloin tuntenut itsensä niin lämpimäksi, niin voimakkaaksi, niin rautarohkeaksi… Mutta se oli sittenkin ollut haaveilua kaikki, turhuutta…