— Kummapa kun Almin rouva on hellittänyt rahojaan, se on kitsas akka.
— Näkyypä hellittäneen. Tyttö kuuluu olleen Juusoon kauan pikeytynyt ja Juuso taas, mitäpä osasi hän sen viisaampaa tehdä, kuin tarttua kiini tarjona olevaan onnen sakaraan, — sillä se oli hänelle todellakin samalla ainoa pelastuksen sakara.
Rouva Holm huomautti, että Juuso ei ollut sittenkään oikein onnellisen eikä iloisen näköinen, oli päinvastoin kalpean ja kituvan näköinen. Siihen selitykseksi kertoi Heikki, että Juusolla oli tainnut olla tekeillä toiset lemmenvehkeet, mutta on kai uhrannut ne. Ja hän on sellainen mies, joka halusta tuollaisia pikkuseikkoja hautelee mielessään.
— Niin, hän on uneksijaluonne ja hän elää vielä liiaksi mukana noissa takavuosien intoiluajoissa; tervejärkistä todellisuutta hän ei jaksa tarpeeksi pitää arvossaan. — Näin kuvasi Holm vielä rouvalleen Juuson luonnetta.
— Hän ei ymmärrä aikaansa, muuten hän olisikin jo toinen mies, toisti
Heikkikin.
— Ehkä häneen nyt vaimonsa voi vaikuttaa? arveli rouva.
— Niin, Hilda on kyllä järkevä nainen, mutta intohimoinen ja kiivas on laillaan hänkin. Ja jos siellä joskus räjähtää…
He olivat saapuneet Mikonkadun kulmaan ja Juuso morsiamineen lähti siitä kävelemään alaspäin. Silloin katkasi Heikki äkkiä lauseensa, erosi seurastaan virkahtaen:
— Tulen hetken perästä Kappeliin, käyn ensin toivottamassa onnea nuorelle parille — kuuluuhan se asiaan.
Ja hän lähti pistämään puolijuoksua kihloissa olevain jälkeen.