Juuso käännähti yhtäkkiä ympäri. Hän oli tuntenut ikäänkuin ruumiissaan jotain vastenmielistä tunnetta, oli melkein kuin aavistanut, että siellä heidän takanaan tuli joku, joka tahtoi heitä puhutella. Sen vuoksi hän ei ihmetellytkään, kun kääntyessään näki Heikin kiirehtivän jälessään. Vaan Hilda katsoi kummissaan, että mistä Juuso sen arvasi.
Niin, Heikki tahtoi vain toivottaa onnea vastakihlatuille, ei ollut ennen sattunut heitä tapaamaan. Oli hauskaa nähdä, että se vanha ystävyys nyt oli kehittynyt varsinaiseksi liitoksi. — Hilda vastaili ja kiitteli toivotuksista, Juuso pysyttelihe enimmäkseen ääneti. Hän oli äsken kääntyessään taas ollut näkevinään tuon omituisen, kylmän ja ilkeän kiillon Heikin silmässä ja se häneen aina vaikutti samalla tavalla, kuin hän poikana ennen muisti käärmeen näkemisen ja koskettamisen vaikuttaneen. Elna oli kerran huomauttanut samaa asiaa, — olikohan Hildakin sen nähnyt…? Ja Heikin äänessäkin kaikui Juusosta tällä kertaa jotakin ilkeätä, härnäävää, hän aina hermostui sitä kuullessaan.
Keskustelun jatkoksi rupesi Heikki puhumaan luennosta, jota he juuri olivat olleet kuulemassa. Hänen mielestään nuo ruotsalaiset sentään olivat sangen sukkeloita, kun keksivät tulla meren yli tuommoiselle asialle rahanansiolle. Ei se meillä suomalaisilla pälkähtäisi päähän.
Nyt puuttui Juusokin puheeseen.
— Mutta yksi vertaus hänen luennossaan oli minusta sangen sattuva. Se, kun hän kuvaili miten tuon rikkaan, aatteista ja luomista uhkuvan loistoajan jälkeen seurasi väsynyt taantumisen aika, jolloin koetettiin matkia vanhaa suuntaa, mutta ilman innostusta ja neroa, jolloin entisiä aatteita koetettiin selittää ja tulkita milloin milläkin tavalla ja kynnettiin itselleen uusia peltomaita vanhoilla vasikoilla, mutta jolloin koko kirjallisuus oli jonkunlaista käsiteollisuutta, elinkeinoa. Kirjailijat kilpailivat julaistessaan nidosten lukumäärää ja ansaitakseen noilla vanhoilla aatteilla, — se oli leipäkirjallisuutta. Samanlaisen vertauksen voisi mielestäni sovittaa meidän nykyisiin oloihin.
— Kirjallisuuteen?
— Eipä juuri. Vaan politiikkaan ja yleiseen elämään. — Niin, mahdollista, reaktiooniahan se; on meilläkin nykyaika.
— Ei yksin senkään vuoksi. Vaan siksi, että meilläkin on vanhojen aatteiden alla niin paljo keinotekoista ja leipäinnostusta.
— Ka, voihan sekin olla paikallaan. Joka ajalla oma leimansa, tärkeätä on vain oikein käsittää aikaansa.
— Ja juosta mukana huutaen sutten kanssa.