Juuso oli, tietämättä oikein itsekään syytä, kärtynen ja pisteliäs; hän oli kyllä viime aikoina muutenkin ollut äärettömän hermostunut, vaan nyt Heikin seurassa tunsi hän itsensä tavallista hermostuneemmaksi. Ei hän mahtanut olla muutenkaan oikein terve, mieli oli kuin alituisessa pingoitustilassa ja aina toisinaan karahti kylmä väristys ruumiin läpi. Onneksi Heikki, kun juuri kadunkulmaan tultiin, sanoi hyvästit ja kääntyi takasin ennenkuin Juuso ennätti käydä epäkohteliaaksi.

Hilda oli huomannut hänet hermostuneeksi ja kysyi kummissaan, miksi hän oli niin levoton. Ja kun Juuso ei vastannut, ehdotti Hilda, että he vielä ennen kotiin menoa tekisivät pienen kävelyretken Kaisaniemeen, olihan ilta niin kaunis ja luonto niin rauhoittava. He astelivat sinne melkein äänettöminä, katselivat hetkisen verkkopallon heittäjiä hiekkakentällä ja jatkoivat siitä kävelyään rannalle, johon laskeva päivä juuri heitti viime säteitään. Istahtivat penkille ja katselivat laskua.

Täällä Kaisaniemessähän se oli heidän kihlautumisensakin tapahtunut. Se oli mennyt niin äkkiä, ei Juuso itsekään tarkoin muistanut miten se oli kehittynyt. Ensikerran oli hänessä todenperään herännyt se ajatus Oton kanssa kapakassa tapahtuneen keskustelun jälkeen. Hän oli ensin vihannut sitä ja halveksinut sitä ja karkottanut sen luotaan, vaan se oli kytenyt salassa ja kypsynyt vähitellen. Siinä oli ollut kiitollisuutta Hildaa kohtaan, — Oton hommasta hän oli saanut tuon lainan, — oli ollut vanhaa ystävyyttä, ja olihan siinä ollut vielä muutakin, joka ratkaisi asian. Olihan Juuso niin hyljätyssä tilassa, niin vailla vähintäkään toivoa ja itseluottamusta, eikä hän nähnyt muuta keinoa päästäkseen taas pystöön ja saavuttaakseen yhteiskunnallisen aseman. Kovalle se oli ottanut, — Elnan muisto eli vielä liian tuoreena, — vaan hän oli joka päivä yhä selvemmin tullut käsittämään, että hänen oli mahdoton peräytyä. He olivat Hildan kanssa näihin aikoihin paljo yksissä, se oli heistä melkein kuin luonnollista, ja he viihtyivätkin toistensa seurassa hyvin.

Vappuna he olivat niinikään olleet yhdessä Alppilassa kuulemassa ylioppilaslaulua ja palanneet sieltä takasin kahden kävellen Kaisaniemen kautta. Kuumana porotti keskipäivän helle, he olivat istahtaneet näinikään siimeiselle penkille lämpimissään levähtämään. Ja miten lie sattunutkin, sanaa puhumatta osuivat heidän kätensä yhteen, pieni puserrus, — he olivat ymmärtäneet toisensa. Ja vielä samana päivänä olivat he kotona ilmoittaneet kihlauksensa; Otto oli iloinnut siitä, hän tiesi että Hilda sitä toivoi ja Juuso tarvitsi, äiti oli ollut vähän kylmempänä, vaan antoi tyttärensä vapaasti päättää.

Niin oli käynyt. Ja olihan olo nyt niin turvallista, niin rauhallista, tulevaisuuskin huoleton ja lupaava. Juusolle tarjoutui tilaisuus tehdä rauhassa työtä kunnes valmistuisi asemaan yhteiskunnassa. Ja olihan tyttö hänen rinnallaan niin hyvä, se osotti myötään sellaista vilpitöntä, sydämmellistä hellyyttä, että Juuso ei mitenkään tuntenut sitä ansainneensa.

Vaan sittenkin, miksi tunsi hän ikäänkuin salaista syytöstä mielessään, mistä oli tuo puistattava, pelottava tunne, joka ikäänkuin hiljaa jäyti sitä turvallista mielialaa, johon hän koetti tuudittautua? Siinä oli katumusta ja siinä oli pelkoa… Ne olivat kai nuo vanhat unelmat, mutta niistä täytyi irtautua, todellisuus oli alkanut, vanhat toiveet haudatut. Kunhan nyt lauhtuisi tuo mielen tarpeeton jännitys ja hermostus, — se oli äskenkin Heikin tullessa hänet vallannut, tavannut hänet ikäänkuin pahasta teosta.

— Kuule Hilda, huomasitko sinä Heikin silmässä tuota kylmää välkettä, se vaikuttaa minuun aina kuin astuisin matelijan selkään?

— En minä huomannut, en tainnut niin silmiin katsoakaan. Vaan en ole huomannut ennenkään, oletko sinä?

— Olen. Entä hänen äänessään, etkö siinäkään kuullut tuota ilkkuvaa, pirullista kajannetta?

— Niin, hän puhuu tankkaamalla ja hänen puheessaan on epämiellyttäviä väliääniä.