Kun palvelija aamulla tuli huoneeseen, makasi Juuso kovassa kuumeessa ja täydessä houriossa. Haettiin lääkäri, tämä tutki, — niin, se oli lavantautia, sitä liikkui kaupungissa. Juuso oli varmaankin vilustunut tai muuten oli ruumiin vastustusvoima heikentynyt, hänellä oli tauti ankarassa muodossa. Potilas olisi oikeastaan ollut siirrettävä klinikkaan, vaan kun kotona luvattiin huolellinen hoito erillään muista ihmisistä, sai hän jäädä sinne. Hilda tahtoi itse hoitaa häntä ja järjesti pian huoneen tautihuoneeksi, laittoi lääkkeet ja hankki apuhoitajan. Järjestellessään huonetta huomasi hän pöydällä paperin, johon oli mitä kummallisimpia koukeroita piirretty. Hän tarkasteli sitä, siinä oli tapailtu kirjaimia, oli epäilemättä houriossa tehtyä. Hilda tavasi: »Rakas Elna. Sinua — —»
Muuta ei ollut, vaan siitäkin kalpeni lukija hetkeksi ja silmät leimahtivat kerran intohimoisesti. Vaan ainoastaan hetken hän niin seisoi, hän rutisti paperin rutosti kouraansa, mutta kehitti sen seuraavassa tuokiossa auki, kääri sen ja pisti taskuunsa, ja riensi taas sairasta hoitamaan. Hän oli uskollinen, huolellinen hoitaja, niinkuin voi olla ainoastaan rakastava, vastakihlattu morsian.
Juuso poti viikon verran aikaa hyvinkin huonona, houraili vuoroin, vuoroin makasi heikkona kuumeessa. Houreessa hän puhui paljo kummallisia asioita, kiivasteli väliin jotakin muka vihamielistä mahtia vastaan, joka tahtoi tempasta hänet mukaansa, väliin heltyi pehmeäksi ja alakuloiseksi, itkikin toisinaan. Selvempinä hetkinä, kun hän valvoi yön hiljaisuudessa, ajatteli hän, tuntiessaan kuinka heikko hän oli, että hän nyt kenties kuolee. Tuo ajatus tuli hänelle niin tuttavallisena ja helpottavana eikä se ollut ensinkään vastenmielinen. Silloinhan loppusivat kaikki kärsimykset ja vastukset ja elämän uudet pettymykset. Eikä hänellä tuntunut olevan mitään erityistä elämänhalua, hän oli niin väsynyt, nyt olisi hän valmiimmillaan eroamaan ilman kaipausta ja ilman katkeruutta.
Vaan taudin selkä taittui, hän rupesi kostumaan; voimain kanssa virkosi elinhalukin ja tuo verkkasen parantumisen aika oli hänelle yleensä suloista levon ja rauhan aikaa. Hän kuvitteli, että hän oli sinne tautinsa taakse haudannut kaikki kovat ja katkerat taistelunsa, pettymyksensä ja nöyryytyksensä. Nuo karvaat ajatukset ja katkerat tunteet olivat lopulta kehittyneet tuoksi tuskalliseksi sielun jännitykseksi, joka vihdoin oli tautina purkautunut esiin, mutta sen avulla myöskin helpottanut ja lauennut. Hänellä oli ennen tautiaan veri ollut ikäänkuin raskaaksi sakeoittuneena, nyt se oli siitään ohentunut ja puhdistunut. Ja nyt hän siitä parantumisensa hetkestä kuvitteli alottavansa henkisesti ja ruumiillisesti uuden elämän ja uuden tapausten, tunteiden ja mietteiden sarjaa ja toivoi nyt varmasti, että se uusi mieliala jäisikin pysyväiseksi.
Hilda oli alituiseen hellänä ja rohkaisevana hänen luonaan, milloin luki ääneen, milloin teki käsitöitään, kertoen kaupungin kuulumisia. Hän laittoi häävalmistuksia ja niistä häistään ja tulevaisuudestaan he siinä enimmäkseen keskustelivat ja loivat suunnitelmia. Juuso ei jaksanut niistä tuumista innostua niinkuin Hilda, vaan ei ne puheet häntä myöskään vaivanneet, niinkuin toisinaan ennen tautia; hän makasi enimmäkseen ääneti ja kuunteli, oli tyytyväinen siihen, miten Hilda järjesti kaikki. Kesäkuu oli nyt kulumassa, heinäkuussa he muuttaisivat maalle, että Juuso saisi siellä oikein voimistua ja sitten syksymmällä viettäisivät he häänsä. Ja häitten jälkeen he matkustaisivat ulkomaille ja viettäisivät talven Pariisissa.
— Ajatteleppas kuinka hauska tulee olemaan, kun saamme siellä elää kahden, aivan riippumattomina muista ihmisistä.
— Ja aivan vapaina näistä kotimaan ahtaista oloista, rettelöistä, vehkeistä ja puolueista.
Siinä vuoteellaan rakenteli Juuso itselleen aivan uuden tulevaisuuden kaavan, sopusointuisen hänen nykyisen rauhallisen mielialansa kanssa. Hän jätti siitä pois hyvin paljo semmoista, mitä ennen oli hänen suunnitelmaansa kuulunut. Kaikista ajan kysymyksistä ja suunnista aikoi hän vetäytyä syrjään, antautua hiljaisuudessa valmistelemaan alullepanemiaan tieteellisiä töitään ja sitten täällä kotimaassa hankkia itselleen hyvin vaatimattoman ja syrjäisen aseman yhteiskunnassa. Hän oli ennen erehtynyt siinä, että oli väärin käsittänyt taipumuksensa ja kykynsä, — maailman riennot ja riidat, ne eivät todellakaan olleet häntä varten, ja suuruuden unelmistaan hän toivoi päässeensä.
Eräänä päivänä tuli Heikki häntä katsomaan. Juusosta tuntui, että hän oli voittanut kaiken vanhan vastenmielisyytensä Heikkiäkin kohtaan, — hän olikin silloin taudin tullessa ollut niin tuiki hermostunut. »Kyntäjän» paperit oli hän jo tautinsa alussa lähettänyt parille nuoremmalle toverille, ja nyt tuli Heikki ilmoittamaan, että he Holmin kanssa olivat ottaneet sitä valvoakseen. Juuso ei puhunut siitä mitään, hänestä se kai oli parasta, eihän hänellä itsellään kumminkaan ollut enää toimikykyä eikä tarmoa siihen puuttumaan eikä hän tahtonutkaan sitä tehdä.
Joskus häntä tosin huoletti tuo välinpitämättömyys ja tahdottomuus, jonka valtaan hän huomasi joutuneensa. Oliko se halpamaista heikkoutta, oliko hän raukkana hyljännyt vanhat aatteensa ja tuudittanut itsensä petolliseen unelmaan? Jalkeille jaksettuaan kirjoitti Juuso siitä Vilholle, kuvaili nykyistä mielialaansa ja selitti viime aikain tapahtumiaan ja kärsimyksiään. Ja hän lupaili häämatkallaan pistäytyä Vilhoa katsomassa tämän parannuslaitoksessa, jos ei tämä jo sitä ennen olisi palannut terveenä kotiin.