Vilholta tuli pian vastaus. Juuson lupauksesta tulla häntä katsomaan, oli hän iloissaan, mutta varotti: »Jos tulet, tule matkasi alussa, myöhemmin et ehkä minua enää elossa tapaa. Ja kumminkin olisi vielä niin hauska saada elävin silmin nähdä sinua ja saada mukanasi tervehdys kotimaasta, jota en itse enää koskaan näe.» Mutta vaikka hän itsestään olikin näin toivottomana, oli Vilholla kumminkin Juuson varalle rohkaisevia sanoja. Hän sanoi tuntevansa kokemuksestaan, miten tauti lamauttaa ja heikentää tahdonkin. Vaan se menee ohi, sielu saa kyllä kimmovaisuutensa takasin, tahto tarmonsa ja toimikykynsä. Ja hän käski Juuson olla rohkealla mielellä ja kantaa päätä pystössä, — vastuksissa se vain mies karaistuu.
Tuota mietiskeli Juuso itse maaten vuoteellaan. Ei hän tuntenut karaistuneensa. Tuli oli ollut ehkä liian kuumaa, se oli polttanut, tehnyt hapraaksi ja heikoksi. Ja samalla kuin hänestä nyt taudin jälkeen tuntui niin turvalliselta ja levolliselta, tuntui myös siltä, kuin jotain olisi särkynyt, kuin jokin kieli, joka ennen oli soinut kirkkaasti ja soinnukkaasti, olisi katkennut ja jäänyt äänettömäksi. Mikä kieli se oli ollut, sitä hän ei tiennyt, tuntui vain kuin jokin osa häntä itseään olisi jäänyt sinne taudin edelliseen aikaan. Mutta jääköön, ajatteli hän toisakseen, kunhan vain ei repiämän sioja rupea pakottamaan. Onhan nyt hyvä, niinkuin on.
* * * * *
Oli aikunen elokuun aamu, kun Juuso ja Hilda rinnakkain seisoivat Helsingin rannasta lähtöä tekevän laivan kannella ja heittivät jäähyväisiä kaupungille, joka nyt niin rauhallisena ja intohimottomana näytti nukkuvan aamu-untaan tuossa heidän edessään. Se tuntui nyt niin ystävälliseltä ja sovinnolliselta tuo kaupunki, kuin jos siinä ei asuisikaan ollenkaan sitä katkeraa vihaa, kiivasta kilvoittelua ja alati hehkuvaa himoa, joka sen eläjiä aina armotta kannustaa ja estää heitä tuntemasta tyytyväisyyttä ja onnea.
Juusokin tunsi mielessään pelkkää sovinnollisuutta ja rauhaa. Monasti oli hän hartaasti toivonut sitä hetkeä, jolloin hän saisi joksikin ajaksi pudistaa isänmaan pölyn jaloistaan ja saisi ikäänkuin kiintonaisen pisteen sen ulkopuolella, josta hän syrjäisenä ja intohimottomana voisi tarkastaa sen touhuntaa. Vaan nyt, kun laiva lähti poikkenemaan pois rannikolta, tunsi hän melkein kaipausta mielessään. Kuinka se olikin sentään rakas kaikessa pikkumaisuudessaan tuo pienoinen maa! Hän ajatteli mainita siitä Hildallekin, vaan tämä ennätti ennen häntä:
— No, Juuso, nyt on jo aava ulappa Suomen ja meidän välillä. Nyt olemme kahden.
Niin, kahden, se oli Hildalle pääasia. Ja senhän olisi pitänyt olla hänellekin. Ehkäpä se ajan oloon vielä onkin.
Kahden saivatkin he nyt olla, viikkokausiin eivät he tavanneet yhtään tuttavaa eivätkä halunneetkaan tavata. Kahden matkustivat he halki Euroopan mantereen, katselivat sen suuruuksia ja ihailivat sen ihanuuksia. Pitemmittä viipymisittä matkustivat he kumminkin Pohjoissaksan kautta, kulkivat laivalla Reinin ikikuulujen rantojen lomitse Baijerin lämpimään viinimaahan ja jo pari viikkoa kotoa lähdettyään ajoivat he eräänä päivänä vaunuissa rautatieasemalta vastamaata sille ylängölle, jossa siaitsi pieni potevain yhteiskunta, keuhkotautisten parantala.
Surullinen yhteiskunta! Taistelua elämän puolesta, taistelua riutumista ja elinvoimain loppumista vastaan, oli luettavana kaikkien noiden kuihtuneiden, taudin taittamain olentojen kasvoissa, joita he tapasivat kävelemässä ja istumassa parantalan puistoissa. Mutta useimpain kasvoissa oli kumminkin vielä toivoa jälellä. He hengittivät siellä raikasta vuori-ilmaa, joka tuntui kevyeltä heidänkin sairaissa keuhkoissaan ja toivoivat vielä elinvoimain palaavan. Siinä vaan, jota vierailijat nyt olivat tapaamassa, ei ollut enää toivon merkkiäkään jälellä, hänessä ei näkynyt enää taisteluakaan, hän näytti jo antautuneen kylmän voittajan valtaan.
Vilho makasi lepotuolissa tuulen suojaamassa, päivänpuoleisessa kuistikossa, johon hänet oli päivän-ajaksi siirretty, ja hänen uinaileva katseensa tarkasteli herkeämättä alempana olevan vihannan laakson metsäistä rinnettä; hänen näkyi tekevän mieli tuonne kävelemään havupuiden varjostamille käytäville, vaan ei jaksanut mies enää. Juuso tuli takaapäin, tarkasteli häntä kotvasen salaa: viime nipukassa he olivat tulleet, se oli tulos tarkastuksesta, päivä myöhemmin olisi jo ehkä ollut liian myöhä.