Vilhon kalpeat kasvot, joissa versoili pitkä, vanukkeinen, vaalea parta, vilkastuivat ja ilostuivat, kun hän samassa huomasi vanhat ystävänsä. Hän käännähti tuolillaan, viittasi heidät lähemmäs ja tervehti sortuneella äänellään:
— Tulittepahan, kiitos siitä! Olenkin viime päivinä niin monasti mielessäni laskenut, milloin voisitte ehtiä ja ehtisittekö ollenkaan. Kotimaan ilmaa se näet mieli vieläkin kaipaa, sinnehän sitä on tämmöisenäkin kuuluvinaan.
Vaikka Vilho jo olikin siksi heikko, että pää toisinaan vaipui tuolin nojaan ja ääni pitempää lausetta puhuessa sortui kuulumattomaksi, oli hänellä kumminkin täysin hallussaan vilkas ajatus- ja arvostelukykynsä, hilpeä mielensä ja sen lämpöset, puhtaat aatteet. Hän oli kauan odottanut tätä hetkeä, saadakseen ymmärtävälle ystävälle kertoa sielunsa hiljaisista taisteluista ja mietteistä pitkän yksinäisyytensä ajalta ja saadakseen jättää jollekulle ikäänkuin toteutettavaksi niitä tuumia ja tunteita, joita hänen myötään toimiva mielikuvituksensa oli hautonut, vaan joita hän ei ollut jaksanut tuoda julkisuuteen. Ensiksi tahtoi hän kumminkin kuulla kotimaansa asioista, sen nykyisistä riennoista ja uusista suunnista.
Niitä Juuso hänelle kuvailikin, kertoi uusista miehistä, jotka olivat nousseet näyttämölle, uusista virtauksista, uusista vivahduksista. Hän kuvaili niitä siinä värityksessä, jossa hän ne omalta kannaltaan oli nähnyt, kuvaili miten taantumissuunta yhä enemmän siirtyi persoonapolitiikan palvelukseen, jossa aatteet saivat olla koristavina kyltteinä. Kuunneltuaan ja kyseltyään istui Vilho kotvasen mietteissään ja puhui sitten hiljaa, matalalla äänellä:
— Niin, siihen suuntaanhan olivat olot kehittymässä jo edellisinä vuosina ja niin päin olen täältä syrjästä seuratessani kuvaillutkin niiden kehittyvän. Voinpa nähdä aivan kuin silmäini edessä nuo pikkusielut, jotka siellä nyt kilpailevat etusijasta, koettaen kynsin hampain kiipeillä toistensa yli ja pitäen noita edellisen ajan aatteita ja Snellmanin lausumia tunnussanoja portainaan ja välikappaleinaan. Se on siellä Suomessa sitä keskinkertaisten aikakautta nykyjään ja, niinkuin keskinkertaisten aikakaudella ainakin, merkitsevät aatteet ja suunnat vähän, persoonat kaikkea. Vanhat johtavat henget ovat poissa ja heidän mielipiteitään on nyt jokainen edustavinaan, vaan oikeastaan niitä ei edusta kukaan; jokainen koettaa niitä selvittää ja tulkita, — tekee sen omassa värialassaan. Kilpailu on kiihkeä, mies se, joka siinä pikajuoksussa jaksaa työntää toisen alleen ja hänen päällitse rientää maaliaan kohden. Siellä tohistaan jalojen aatteiden ja harrastusten nimessä, vaan tosiasiassa ovat nuo aatteet niiden edustajille itselleen vain koreita otsakuvia ja kuuntelijoillekin ne jo kajahtavat helisevältä vaskelta…
Yskän kohtaus katkasi Vilhon puheen; hän oli liiaksi kiihoittautunut, oli puhunut liian rutosti, veri oli lähtenyt liian nopeasti kulkemaan ja nyt rinta kosti sen varomattomuuden: verisylky punasi huulet. Hetken hän levähti ja puheli sitten tyyneemmin, verkemmin:
— No niin, tämä on nyt sitä aikaa, eihän siitä sen enempää ole sanottavaa. Surettavaa on vain se, jos tämmöiset suunnat ja mielipiteet lyöpyvät vereen ja kasvavat kansaan kiini, jos nuorisokin, joka nyt nousee siinä ilmassa ja imee sisäänsä noita persoonallisuusaatteita, omistaa ne omikseen ja rupee niiden mukaan menettelemään. Silloin ei se opi koskaan asettamaan pyrintöjään korkealle, ei yhteishyvää omaa etuaan ylemmäs; se tottuu jo alun pitäin matamaan matalaa maata myöten ja — ja sinne se jumala paratkoon kyllä myöhemminkin ehtisi. Ei todella olisi se onni pienelle kansalle meikäläisissä oloissa. Ja onnellisuuteenhan me kaikki kumminkin pyrimme, joskin eri aikoina eri tavoilla.
He keskustelivat kauan näistä asioista siirtyen luonnollisesti etupäässä puhumaan omasta suhteutumisestaan näihin ajan virtauksiin. He muistivat niin hyvin, kuinka he moniaita vuosia sitten, hehkuen vielä siitä suuresta innostuksesta, jossa he olivat olleet mukana, olivat perustaneet »Kyntäjänsä» estääkseen juuri nuorisoa vaipumasta siihen aatteettomaan unteluuteen ja yksinomaiseen omain etujensa ajattelemiseen, joka silloin jo rupesi levenemään ympäriinsä. He olivat työskennelleet jotenkin huonolla menestyksellä; tuo yleinen virta oli vienyt useimmat mukanaan. No, he olivatkin ehkä laskeneet vaikuttamiskykynsä liian suureksi, he olivat olleet liian vähäväkiset ja kokemattomat toteuttamaan sitä vaikeata tehtävätä, jonka olivat suoritettavakseen ottaneet. On vaikea potkia tutkainta vastaan, selitti varsinkin Juuso; luonteille semmoisille kuin heidän, on se kahta vaikeampi. Ja siksi olikin Juuso päättänyt vetäytyä syrjään; koetelkoot nyt muut, ja jos he eivät voi toimia siihen suuntaan, johon »Kyntäjä» alkujaan oli aikonut, niin sehän osottaa vain, että se onkin mahdotonta.
— Mitä, noin väsynytkö olet todellakin sinäkin, veljeni? puhui Vilho puoleksi kummissaan, puoleksi nuhdellen. — Olkoon totta, että olemme liiaksi luottaneet itseemme, kaikkea itseluottamustamme emme siltä saa menettää. Lausuttu sana on aina lausuttu, voihan sillä aina jos vähemmässäkään määrässä vaikuttaa. Minut riisti kohtalo pois, mutta sinullahan on vielä elämä edessäsi ja siellä kotona tarvitaan kyllä vastapainoa vallitseville virtauksille, tarvitaan herättää mieliä itsenäiseen ajattelemiseen. Ei, älä hylkää sinä »Kyntäjän» aatetta, etkä sitä teekään, sinuun luotan.
— Elä luota liiaksi. En ole minä mikään luova nero, eikä minusta ole äänen antajaksi. Sinä sen ehkä voisit, minä olinkin aina tahtonut olla vain vähäpätöinen palvelija aatteiden puolesta… Sitäpaitse, minä olen taas ollut liian lähellä tulta…