— Kuule Juuso, lähettäisimmekö sähkösanoman Helmelle, että hän pian lähtisi matkalle, muuten hän myöhästyy, virkkoi Hilda, kun he myötämaata nopeasti ajoivat alaspäin.
— Miksi tekisimme sen, Vilho on itse vastannut, vastannut harkintansa mukaan, tehköön Helmi kuinka tahtoo.
— Niin on, vaan olisihan hänelle niin tarpeeseen ystävän lohdutus ja hellyys…
— Lohdutelkaamme heikompia, hän eroo varmana, itsetietoisena, eroo miehenä.
He ajoivat ääneti edelleen, eivätkä Vilhosta enää puhelleet koko matkalla.
Vaan kuukautta myöhemmin saapui heille Pariisiin, osotteella, jonka he olivat sairaalaan ilmoittaneet, kirje Helmeltä. Tämä oli tullut sinne paria viikkoa myöhemmin kuin he, mutta tullut liian myöhään. Muutamia päiviä ennen oli Vilho saanut ankaran verensyöksyn, joutunut tainnoksiin ja siitä hän ei enää ollutkaan herännyt. Helmellä ei ollut muuta tehtävää, kuin istuttaa syksyn kuihtuva kukkanen hänen äsken luodulle haudalleen, itkeä siinä päivä ja palata kotiinsa.
Mutta Juusolta ei valahtanut kyyneltäkään, sen sanan saatuaan. Hän oli surrut jo etukäteen, surrut poismenoa sen ainoan miehen, joka elämässään ehkä olisi voinut toteuttaa sen, mitä hän nuorukaisena oli haaveksinut. Hän ajatteli vain kaihoten itseään: Oi jospa hän olisi voinut periä sen tahdon lujuuden ja sen miehen voiman, joka tuossa taittui! Mutta hän ei voinut. Ja nyt hän oli yksin, orpo ja heikko kuin nummella hoikkanen näre, jota jokainen vinhempi tuuli koukistaa ja joka koska tahansa voi katketa.
XI.
Valtiopäiväaika Suomessa läheni lähenemistään. Syksyn kuluessa olivat enimmät vaalit toimitetut, ainoastaan joku uusi ja muutamia valituksenalaisia oli siinä jouluneellusviikkoina enää jälellä. Niinkuin ainakin säätykokousta valmistettaessa oli valtiollinen elämä syksykauden ollut tavallista virkeämpi koko maassa ja pääkaupungissa varsinkin. Esille tulevia asioita pohdittiin ahkerasti sanomalehdissä, kannat ja suunnat selvenivät. Sitä varten olikin klubeissa ja muissa kokouspaikoissa ahkerasti keskusteltu ja rakennettu suunnitelmia, ehdokkaita valtiopäiville oli asetettu ja ehdokkaita hyljätty, oli punnittu ja arvosteltu jokaista uutta ehdotusta ja uutta esiintyjää. Oli sovittu ohjelmista ja menettelytavoista ja ikäänkuin isketty viittoja, miten alkavassa ottelussa milloinkin oli kuljettava.
Pääkaupungin suomalaisessa klubissakin oli tähän aikaan miltei joka ilta ollut tavallista runsaammin väkeä ja tavallista virkeämpi elämä. Milloin pitivät vanhemmat herrat sisähuoneissa yksityisiä kokouksia, joll'aikaa nuoremmat miehet ja muut sellaiset, joita ei laskettu kaikkia salaisimpia tuumia kuulemaan ja joiden tietoon ainoastaan katkelmia saapui, väittelivät etuhuoneessa ja laskettelivat arvelujaan, sen mukaan minne heidän näköpiirinsä ulottui. Milloin taas keskustelivat kaikki yksissä suuren juomapöydän ympärillä, arvokkaimmat ja mahtavimmat äänenantajina pöydän yläpäässä, muut siitä asteettain alaspäin, kunnes pöydän äärimmäinen sivusta, jota voitiin melkein rajattomasti jatkaa, päättyi rakennusmestareihin, kansakoulunopettajiin ja käsityöläisiin. Paljoa nuoremmat miehet, kuten nuoret maisterit ja vastaleivotut lainoppineet, istuivat jo arvossa ylempänä, — sen vaikutti heidän toivorikkautensa.