— Vahinko kyllä, myönsi Heikkikin. — Vaan kenties se oli hänelle itselleen parasta. Hänkin oli noita haaveksijaluonteita, jotka ajattelevat kauniisti ja aikovat suuria, mutta joille pettymys käytännössä juuri siksi onkin kahta katkerampi. Ja hänkin olisi epäilemättä monasti elämässään tullut pettymään; tarmoa hänellä kyllä oli ja toimintakykyä, mutta ei hän sittenkään ollut se mies, joka todellisuuden kovassa koetuksessa olisi teräksenä pitänyt.
— Sitä ei tiedä; hänessä oli tosin paljo tunnetta, oli ehkä liiaksikin, hänestä melkein voisi sanoa, että hän oli »tähän maailmaan liian hyvä.» — Mutta se Juuson kirje?
— Niin, hän jatkaa sitten: »Meidän, Vilhon ja minun, alkuperäinen aije oli tehdä siitä — 'Kyntäjästä' nimittäin — vaatimaton rauhan työkalu suomalaisuuden perusaatteiden palveluksessa, ei mitään sota-asetta eikä liekkiä lietsovaa tulisoihtoa.» — Juuso rakastaa, kuten kuulette, vielä tällaista vertauksellista kukkaiskieltä. — »Kyllä meillä siellä kotoisissa oloissa kiihoitusta on, on niitä, jotka pitävät huolta, että intohimot hehkuvat. Tottuu meidän nuoriso kyllä muutenkin pienuudesta pitäin katsomaan asioita puoluekannan valossa, tottuu kiihkoilemaan ja vihaamaan, mutta sen pitäisi myöskin oppia tuntemaan itse niitä aatteita, jotka ovat kauniimpia puolueen kilvessä, ja saada halua työskentelemään niiden puolesta. Tottahan on, että kun on puolueita, täytyy myös olla taisteluja. Mutta varsinkin tänne etäämmälle tuntuvat ne asiat, jotka siellä kotona nykyjään ovat puoluetaistelun esineinä, siksi vähäpätöisiltä ja yksityisluontoisilta, ettei niihin toki kaikkea pitäisi perustaa. Varsinkin nuorten mielet ja harrastukset olisivat ensiksi taivutettavat tähtäämään ylemmäs, ymmärtämään ihmisyyden korkeampia, yleisempiä pyrintöjä, kyllä he elämän koulussa vielä ehtivät takertua noihin jokapäiväisiin pikkuriitoihin ja joutua piekselehtämään mieskohtaisten intohimojen laineikossa.
»Minusta tuntuu, syrjästäkatsojana ollen, muutenkin, että noissa meidän nykyisissä puolueoloissa on jotakin epätervettä ja teeskenneltyä. Siinä suomenmielisyydessä, josta te nykyjään kirjoitatte niin tulisia paloartikkeleita, ei ole enää sitä vilpitöntä, sitä puhdasta aatteellista tuoksua, jota oli ennen. Ne aatteet, jotka ennen jalostivat taistelua ja olivat sen korkeimpana päämääränä — kansallisuusaatteet, kansanvalistusaatteet ja kansanvaltaisuusaatteet — ovat joko jääneet varjoon päivän pikkutapahtumain tieltä tai näyttää siltä, kuin niistä, ainakin viimemainituista, tahdottaisiin aivan peräytyäkin. Noita merkkejä seuratessani on mulle niin elävästi muistunut mieleen, kuinka minä kolmisen vuotta sitten jouduin sydämmestäni inhoamaan paria raittiutta huutavaa ja raittiusaatteen nimessä intoilevaa nuorta miestä. Tulin näet tuntemaan heidät lähemmin ja huomasin, — kahdenkesken he eivät sitä viitsineet niin tarkoin salatakaan —, että he koko ehdottoman raittiuden hyödystä eivät olleet ensinkään sen syvemmin vakuutetut, oikeastaan välittivät he siitä viis. Vaan he olivat tulleet huomaamaan, että nuoren miehen arvo ja merkitys yleisön silmissä kasvaa, jos hän muiden hyvien avujensa lisäksi vielä on raittiusmies, — ja siitä heidän innostuksensa. Kansallisuusasialla on todellakin korkeampi ja pyhempi tarkotus, kuin että siitä tuohon tapaan olisi tehtävä jonkinlainen reklaamikyltti taikka sivuelinkeino. Eikä missään tapauksessa ole terveellistä tyrkyttää nuorisoon tuollaisia oppeja, sitä on etupäässä opetettava ajattelemaan rehellisesti ja oikein…»
— Kuule, sehän on Dagbladia tämä, sitä lipilaarisuutta…
— Niin no, hän on nyt sellainen ijankaikkinen uneksija, hän ei ole ennen voinut ymmärtää aikaansa ja nyt tekee hän sen vähemmin kuin koskaan. Hän on siellä ulkomailla yksinäisyydessään rakentanut itselleen tällaisen järjestelmän »ylevämmältä kannalta» ja tahtoo nyt tyrkyttää muillekin haaveilujaan.
— Merkillistä! Nythän hän on jonkunlaisella rauhan kannalla ja ennen hän oli punasempiakin punasempi. Muistatko silloin, kun hän piti puheensa 19:nen pykälän muuttamista vastaan sättien alkavaa reaktioonia?
— Niin, hän tahtoo aina seistä akkana virtaa vastaan.
Heikki yritti siitä sukkelasti kääntämään keskustelun toisille aloille, mutta joku joukosta ennätti kumminkin naureskellen pistämään väliin:
— Mutta miten se olikaan, Heikki, silloinhan sinä taas olit sovinnon miehiä?