— Hä, Anna, Anna, siellä oli varmaankin joku kannella. Kuka?
— En tiedä, outo laiva, joka tämän kautta luovii Airiston selälle.
— Ja johon sinun silmäsi sellaisella riemulla luovivat, — joku salaperäinen »laivuri» sulla siellä oli.
Anna ei vastannut, ilosesti vain nauroi ja istui kohta airoihin soutaakseen Kuitiaa kohden. Vaan hänen käsivartensa tempoivat nyt kuin riemulla ja hänen kasvoillaan viipyi vielä kauan tuo iloinen, onnellinen ilme, jota hänen orpanansa ihmetellen katseli, ymmärtämättä sen lähdettä.
Ennen pitkää kääntyi jo venhe niemen kärjestä kapeaan salmeen, jonka rannalta levisi esiin pienonen satama ja sen varrella kylän tapainen rakennusryhmä. Vaan ylempää törmältä näkyivät rantaan korkean, harmaakivisen linnan muuriseinät, joiden keskellä kohosi pieni, pyöreä torni. Se oli Kuitia, Flemingein sukukartano ja jo silloin sadan vuoden vanha linna, jossa Suomen maaherra Klaus Fleming enimmäkseen rakasti asua. Linna oli umpinainen, keskiajan tapaan rakennettu pienillä ikkunoilla ja tykinsuuaukoilla. Vanha laamanni Fleming oli sen siihen aikoinaan rakentanut ja varustanut tanskalaisten merirosvojen hyökkäysten varalle ja sitä säilytettiin yhä edelleen entisessä kunnossaan ja entisissä varusteissaan. Satamassa, laiturin vieressä, kelluili joukko aluksia, suurempia ja pienempiä, ja niiden lomitse laskivat tytöt purtensa venhevalkamaan. Samassa juoksi törmältä alas rantaan hoikkanen, noin 15-vuotias poika, joka jo etäämmältä huusi:
— Joudu, Anna, meidän on jo tänään lähdettävä äitiä vastaan, joka tulee Siuntiosta, ja sitten hänen seurassaan Vääksyyn, häihin.
— Vääksyyn häihin, matki Anna ihmeissään. — Mutta sinnehän ei oltu aijottu lähteäkään.
— Ei, vaan nyt on isä päättänyt, että sittenkin lähdetään, aivan jo kohta.
— Onko setä jo palannut hylkeenpyyntimatkaltaan?
— On. Ja hänelle on tullut vieraita.