— Oi, minä soisin, että isänikin olisi ollut porvarispoika, taikka talonpoika tai laivuri, sama se, mutta äitini veroinen. Silloin olisi toki olemukseni ehyt ja asemani maailmassa selvä.
— Vielä se selvenee, maitahan vain!
— Sinulla on veitikka silmässäsi, Elina! Mutta usko pois, tuon pikkuonnen vuoksi vaihtaisin kernaasti aatelislinnan laivurin matalaan majaan.
Päivä oli korkeimmillaan ja tuuli oli jo aivan tyyntynyt. Se oli verkalleen tuonut heidät selän poikki, mutta kapeneville salmensuille päästyä loppui se kokonaan ja purje lepatti höllänä venheen keinuessa laskeutuvilla laineilla. Elina rupesi ajan kuluksi viskaamaan vettä venheen pohjalta, vaan Anna istui suojassa purjeen takana ääneti katsellen näitä kauniita salmivesiä. Silloin näki hän yhtäkkiä edessä olevan saaren takaa laivan huippupurjeiden kuvastuvan sinertävää taivaanlakea vastaan. Se läheni tuo laiva, korkeammalla ilmassa liikkuva tuulenhenki puhalsi vielä sen ylempiin purjeisiin ja työnsi sitä verkalleen ja ääneti eteenpäin. Nyt se jo lipui esiin erään lehtevän niemen kupeitse; ensiksi tuli keulapurje ja etumasto näkyviin ja vähitellen koko kaunis, täysissä purjeissa oleva alus.
Se kulki hiljaa kuin varjo sen salmen poikki, jossa tyttöjen venhe kellui. Koko tuo laivan ilmestyminen oli ollut niin salaperäistä, että Anna melkein kuin silmät lumottuina sitä katseli virkkamatta sanaakaan toverilleen. Se mahtaa olla joku ruotsalainen laiva, joka siinä hienossa vastatuulessa luoviessaan Turkuun päin on sortunut tänne asti, päätteli hän, sillä oman puolen laivat hän jotenkin tarkalleen tunsi. Helteisesti paahtava päivä näytti uuvuttaneen nukuksiin laivan koko miehistön, koska ei kannella näkynyt muita ketään, kuin ruoripuuhun nojautuva perämies. Laivan alimmat purjeet lepattivat hervottomina, peittäen keskikannen näkymättömiin; mutta yhtäkkiä heilautti pieni vihuri suurpurjetta syrjään laidan yli ja sen takaa ilmestyi nyt näkyviin toinenkin elävä olento: nuorukainen, joka seisoi laitapuitteisiin nojautuneena ja liikahtamatta katseli kelluvaa ruuhta. Hän ei ollut merimiehen näköinen; ruskeaan, leveähiaiseen samettitakkiin oli hän puettu niinkuin aatelisjunkkari ja päässä oli hänellä laajalierinen, sulkaniekka huopahattu, jonka alta lainehti esiin ruskeakiharainen tukka, valahtaen valkoselta kimaltavalle, väljälle kaulustalle.
Uteliaana häntä Anna katseli, laivan lipuessa viistoon salmen poikki, pyrkien toisen saaren taa. Hatun liepeen alta näki hän nuorteat, hymyilevät kasvot, ilosesti vilkkuvat silmät, jotka veitikkamaisesti häntä katselivat. Ja ikäänkuin vastaukseksi nuorukaisen avomieliseen katseeseen sulivat Annankin äsken vielä surumieliset kasvot ystävälliseen hymyyn. Olipa, kuin olisivat he siinä vanhoina tuttavina ääneti vaihtaneet tervehdyksiä.
Jo soljui laiva etemmäs, välimatka piteni ja laivan keula rupesi jo kätkeytymään toisella puolella olevan saaren rantaleppäin taakse. Silloin oikasihe nuorukainen laivan kannella suoraksi, tempasi hatun päästään ja heilautti sitä iloisesti korkealla ilmassa. Se vaikutti kuin taikatemppu ruuhessa purjeen takana istuvaan neitoseen, hänkin tempasi hurmaantuneena käteensä olallaan olevan, valkosen liinan ja heilutti sitä vastaukseksi.
Se oli kaikki tapahtunut yhdessä tuokiossa, seuraavassa oli laiva jo häviämässä näkyvistä pois.
— Mitä sinä nyt, kelle sinä huiskit, kysyi Elina kummissaan kohottautuen työstään ja syrjäyttäen kädellään edessään olevaa purjetta. Mutta laiva oli silloin jo niin peittynyt saaren taa, että ainoastaan sen perä ja ylimmät purjeet olivat näkyvissä. — Tuolle laivalleko ja sen uniselle perämiehelle?
— Huiskin huvikseni vain, sallithan minulle niin pienen huvin, vastasi Anna, mutta hänen äänessään oli nyt sellaista harvinaista iloa ja keveää kaikua, että Elina tarkemmin tarttui asiaan.