— Usein. Kuitian emäntänä voitti hän kohta meidän, kaikkien alustalaistensa, vilpittömän rakkauden; hän oli niin ystävällinen kaikille, niin armelias… Niin, niin, se ei ole Fleming-suvun tapoja, eikä äitiäsikään suku suosinut ja itse hän sitä vältti, niinkuin aatelistoa yleensä, — hän oli saanut sen puolelta kokea paljo nöyryytystä ja pilkkaa; — ja senkin vuoksi hän antautui seurustelemaan meidän alhaisten ihmisten kanssa… Valitettavasti saimme pitää häntä täällä niin lyhyen ajan, — seitsemästoista kevät kuluu jo siitä, kuin tässä kirkossa siunasin hänen ruumiinsa.
— Silloin olin minä neljännellä vuodellani, vaan vielä sen muistan.
— Pikkunen käärö olit, kun ankara Hebla-rouva, isoäitisi, vei sinut täältä kotiinsa Siuntioon.
— Se oli lemmetön aika se Hebla-rouvan aika — ja sitä se on sittenkin ollut. Vaan se on mennyt. Kiitos kirkkoherra, että äitiäni hellyydellä muistelette, — niin ei tehdä Kuitiassa.
Elina oli jo venheessä nostanut purjeen pystöön ja kohta kun Anna siihen astui, lähti kevyt alus maatuulen kiidättämänä sukkelasti soljumaan selälle päin. Elina istui varmana perässä; purjehtiminen, niinkuin soutaminen ja ratsastaminen, oli tämän pirteän immen mielityötä. Taitavasti hän viiletti niemien ohi ja käytti hyväkseen joka salmen suusta tulevia vihureita, ollen siihen toimeensa kokonaan kiintynyt. Vaan Anna istui ääneti purjeen alla keskiteljolla, mielessään yhä hautoen tuota äitinsä elämäntarinaa. Ilotonta oli äidin elämä ollut Flemingin korskeassa perheessä ja itse hän oli sen saman ilottomuuden ikäänkuin äidiltään perinyt: ilman hellyyttä, ilman rakkautta oli hänen nuoruutensa kulunut ja äitinsä muistokin oli hänelle melkein kuin rikokseksi luettu. Hän oli nyt, isoäitinsä kuoltua, elänyt kymmenen vuotta Klaus Flemingin ja Ebba Stenbockin perheessä. Nuo vuodet olivat painaneet hänen luonteeseensa ankaruutta ja jäykkyyttä, ne olivat virittäneet siinä arkuutta ja salattua kaihoa, josta hän jo nuorena oli käynyt suljetuksi ja kylmäksi. Ja siitä hän itse kärsi.
Näin äänettöminä purjehtien olivat neitoset jo ehtineet takasin tuolle väljemmälle selälle, jossa aamulla olivat meriusvan leikkejä selitelleet, ja täällä taas talttui tuo hieno maatuuli. Venhe kulki aivan hiljaa eteenpäin, Elina heittäytyi takanojoon istumaan perään, viilettäen veltosti, ja siitä hän kysyi:
— Te keskustelitte äidistäsi äsken kirkkoherran kanssa. Hän kuuluu olleen niin lempeä ja hyvä.
— Hän oli porvaristyttö. Minäpä uskon, että noilla halvoilla aatelittomilla yleensä on enemmän tunnetta, enemmän sydäntä, kuin meillä jalosukuisilla, jotka jo syntyperä ja arvonsa alituinen tunteminen tekee kylmiksi ja tylyiksi — ikäänkuin viran puolesta. Mutta minussakin on porvarisverta ja siksi mahdan niin hartaasti kaihotakin elämältä lämpöä.
Elina loi serkkuunsa tutkivan katseen; hän tarkasteli, kuinka kauniit ja pehmeät nuo kasvojen piirteet olivat ja hän tuli ajatelleeksi, että nekin kai ovat perintöjä hänen äidiltään. Ja hän virkkoi naurahdellen:
— Äitisi kuuluu myöskin olleen hyvin kaunis ja sinä olet perinyt häntä siinäkin kohden. Mutta isäsi oli Fleming — kylläpä tulet huomaamaan, että on sitä aatelistossakin vielä lämpöä ja hellyyttä.