Kun tytöt nousivat törmälle ja lähestyivät harmaakivistä linnarakennusta, näkyi sen kiviseinään avatulla portilla seisovan kookasryhtinen mies, puettuna karkeaan sarkatakkiin ja pitkävartisiin kalastajasaappaisiin, — hän oli nähtävästi vasta palannut pyyntimatkalta. Hän seisoi siinä avopäin, hiukan jo harmajalta kajastava tukka vastoin ajan tapoja lyhyeksi leikattuna, mutta sitä pitemmät olivat tuuheat viikset ja sankka, tasalatvainen pukinparta. Kasvot olivat ankarannäköiset, karkeapiirteiset, värähtämättömät, ja silmät, joita paksut kulmakarvat varjostivat, kertoivat vakavuutta ja luonteen lujuutta. Se oli Kuitian isäntä, Viikin vapaaherra, valtioneuvos, valtakunnan marski ja amiraali Klaus Eerikinpoika Fleming.
Tytöt tervehtivät häntä kunnioittaen ja Anna kysyi hiukan tutkivasti:
— Setä on sittenkin päättänyt lähteä Kustaa Stenbockin häihin?
— Niin, lankoni oli täällä vastassani, hän on jo viisastunut. Sinä matkustat Erkin ja Elinan kanssa Hämeenlinnaan, jossa tapaatte Ebba-rouvan ja tulette sitten yhdessä Vääksyyn. Eenokki ja kymmenen ratsumiestä seuraa mukananne. Minä lähden jo kohta edeltäkäsin lankomiehen seurassa matkalle.
Anna katseli setäänsä vieläkin vähän kummeksuen. Hän älysi, että jotakin oli tapahtunut, koska setä nyt oli päättänyt lähteä Stenbockin häihin tämän seurassa — äsken juuri olivat langosten välit olleet hyvin kireät. Vaan siinä ei ollut tilaisuutta enempiin kyselemisiin, täytyi kiirehtiä matkalle. Ja viipymättä riensivät tytöt linnan tukevia rappusia myöten ylös naisten huoneisiin valmistautumaan tuolle pitkälle retkelle. Elinakin toivoi Hämeenlinnassa tapaavansa Uudeltamaalta tulevat omaisensa, heidän kanssa yhdessä matkustaakseen häätaloon. Iloisina he pukeusivat matkatamineihinsa. Anna varsinkin, joka tavallisesti oli vakava ja tasainen, lenteli nyt melkein tanssien kivitettyjä siltoja pitkin ja hyräili vallatonna reippaita säveleitä; näin ilonen hän ei muistanut olleensa vuosikausiin ja hän ihmetteli sitä itsekin, sillä ainoastaan häämatka siihen ei ollut syynä.
Se oli toukokuussa vuonna 1593.
II.
Häät Vääksyssä.
Uteliasta kylänväkeä aherteli ja tungeskeli niiden puisevain, jykeäin vaunujen ympärillä, jotka ilman etupyöriä keulallaan kehottivat tien varrella erään Pirkkalassa, Pyhäjärven rannalla, olevan talon kohdalla. Useimmat noista maalaispojista ja eukoista näkivät nyt ensi kerran pyörillä kulkevat ajopelit ja ihmettelivät sen vuoksi suuresti niiden rakennetta, niiden valjaita ja niiden mukavuutta. Mutta mitään neuvoa tapahtuneen tapaturman auttamiseksi he eivät osanneet antaa, särkyneitä ajopelejä ei sanottu voitavan korjata.
Käsittämättöminä ja neuvottomina seisoivat matkustajat vähän syrjemmässä tien varrella. Ebba rouva, — tuo vanhempi, lihavanpuoleinen, kookas nainen, joka seisoi siinä ojan partaalla jäykkänä kankeassa pystykaulustassa ja ruumiinmukaisessa umpipuvussa, jonka pussihihat palloina pullottivat, oli näet Ebba Fleming, — katseli jommoisellakin levottomuudella tuota kihisevää väkijoukkoa, jonka pakinoista hän oli ymmärtävinään huonosti peitettyjä pistopuheita, ja huovien ja talonpoikain välillä vaihdetut kiihkeänlaiset sanansutkaukset tekivät hänet vieläkin rauhattomammaksi. Hän tiesi etteivät talonpojat lempeillä silmäyksillä katselleet Klaus Flemingin perhettä eikä huoveja. Ja suutuksissaan hän sen vuoksi lohdutuksekseen toruskeli vanhaa, uskollista Eenokkia, joka kyllä oli viaton sattuneeseen tapaturmaan, mutta joka ei hänkään keksinyt, miten tästä nyt olisi matkaa jatkettava.