— Minä varotin jo lähdettäessä, — niin puolusteli vanha huovipäällikkö itseään —, näillä raivaamattomilla, kuoppaisilla teillä tuskin lie ennen koskaan muuta pyöräpeliä kulkenut kuin sotilaskuormastoja. Niinpähän viskasi nyt tuossa mäessä eräs kannon kärki etuakselin poikki.
— Niin, niin, vaan meidän täytyy päästä matkaa jatkamaan, emmehän me tänne voi jäädä noiden pahansuopain talonpoikain luo, riiteli Ebba-rouva. — Ja Vääksyssä alkavat häät huomenna, meillä on sinne vielä kolme peninkulmaa, sinne meidän täytyy tänä iltana ehtiä vaikka miten.
Kuitian mahtava emäntä, joka muuten ei ollut niitä naisia, jotka vähällä joutuvat neuvottomiksi, tunsi nyt olevansa ikävässä pälkäässä. Hän oli kiukuissaan itselleen siitä, että hän, kun ratsastaminen oli hänen ijälleen ja lihavuudelleen jo työlästä, oli vastoin vanhan palvelijansa neuvoa lähtenyt matkalle vaunuillaan, joilla hän tavallisesti kulki Turun ja vapaaherrakuntansa väliä. Mutta vahinko oli nyt kerran tapahtunut…
— Jos teidän armonne suvaitseisi nousta ratsun selkään, olisi täällä yksi vanha, puinen naissatula, — se oli Eenokin ainoa neuvo.
— Yksi vanha puinen! — ja miten Anna sitten kulkee, miehen satulassako? Ja mistä otat ratsuhevoisia, näilläkö talonpoikain laiskoilla koneilla minun pitäisi lähteä ajamaan, vaiko huovien hurjilla hevosilla? Olisipa sekin arvokas tapa Klaus Flemingin puolison saapua veljensä häihin.
Ebba-rouva oli selvillään siitä, että hänen tuli esiintyä kaikella sillä arvokkuudella, jonka hänen miehensä asema Suomen käskynhaltijana vaati, nyt varsinkin enemmän kuin koskaan. Juonia oli vireillä, joilla tahdottiin syrjäyttää Klaus Fleming hänen asemastaan Suomesta, niitä viritettiin Kaarlo-herttuan, kuninkaan sedän, toimesta Ruotsista päin myötään, olipa herttua aivan äsken määrännyt hänen oman veljensä, Kustaa Stenbockin, Klaus herran sijaiseksi, eikä Ebba vielä tiennyt, miten tämä riita oli sovittu. Ja talonpojissa kiehui kiehumistaan tyytymättömyyttä marskin ankaruuden takia. Näihin asti oli Klaus Fleming jäntevyydellään ja kuningas Sigismundon suosioon nojaten hajottanut nuo vehkeet, mutta juuri sen vuoksi täytyi sekä aatelisiin että talonpoikiin arvokkuudella vaikuttaa, sen Ebba-rouva hyvin oivalsi.
— Sinäkin Anna istut siinä niin tyyneesti, kuin ei mistään olisi kysymys, pauhasi rouva kääntyen neitosen puoleen, joka oli istahtanut ojan reunalle odottamaan. — Etkö ole kysellyt noilta ihmisiltä neuvoa, sinä, joka heidän kieltään puhut? — Anna näet osasi paremmin suomea kuin Ebba-rouva, joka oli Ruotsista kotosin.
— Olen. He sanovat, että osan taipaleesta pääsisi venheelläkin, vaan sitten on taas maamatkaa.
— Venheellä ja maitse, — siitä ei tule mitään.
— Täytyy kai sitte jäädä tänne odottamaan.