— Tänne odottamaan, sehän se juuri on mahdotonta. Täällä ei ole meidän turvallistakaan kauan viipyä, etkö tiedä, että talonpojat ovat vihamielisiä meille. — Ebba-rouva tunsi, kuinka kovasti kansa kärsi hänen miehensä määräämän sotaväenmajoituksen takia, tiesi sen siis syystäkin napisevan, ja siksi vielä soimaava omatuntokin lisäsi hänen kärsimättömyyttään ajatellessaan, että hänen täytyisi vuorokausiksi jäädä tänne tuon kansan armoille. Hän polki jalkaa vihasena ja kääntyi taas Eenokkia torumaan.
Pari tuntia oli niin jo neuvottomina tuumailtu sinne ja tänne, kun taas kylän pojat, jotka olivat keräytyneet siihen töllistelemään vieraita ja heidän ajopelejään, yhtäkkiä päästivät uuden ihmettelyn huudahduksen. Tien käänteestä näkyivät näet ajavan toiset samanlaiset parihevosten vetämät vaunut ja se oli jo jotakin kovin merkillistä näillä mailla. Väkijoukko syöksähti uusia tulokkaita vastaan, jotka myös pysähtyivät talon kohdalle, ja uteliaina katselivat heitä Flemingin vaunujen matkustajatkin, arvaten, että siinäkin tuli muitakin Vääksyyn menijöitä, vaan ketä?
Äkkiä kävivät Ebba-rouvan katseet, jotka saapuvan avun toivosta jo olivat vilkastuneet, taas kylmiksi ja ankaroiksi ja hänen vartalonsa oikeni entistään jäykemmäksi. Hän oli tuntenut Kankaisten kilven vaunujen kyljessä; saapujat olivat siis Horneja, tuota Fleming-suvun kilpailijaa, mahtavaa heimoa, jonka kanssa Klaus herra jo kauan oli ollut katkerassa riidassa. Siltä taholta ei Klaus Flemingin puolison sovi pyytää mitään apua, se oli Ebba-rouvan ensimmäinen päätös. — Vaunuista hyppäsi niiden pysähdyttyä ensiksi noin 20-vuotias nuorukainen, joka auttoi alas valkohapsisen, kumaraselkäisen miehen, ja kuin kevät ja syksy seisoivat he siinä tuokion rinnakkain, isänisä ja pojanpoika, toinen isä, toinen poika sen miehen, Kaarlo Hornin, joka Suomen aatelisista oli Klaus Flemingin vaarallisin valtiollinen vastustaja, Kaarlo-herttuan uskollisin kannattaja.
Liikahtamatta seisoi Ebba-rouva paikoillaan, kun molemmat tulokkaat kävivät häntä tervehtimään, ja kankeasti, kaavamaisesti kumartaen vastasi hän heidän tervehdykseensä. Vaan siitä huolimatta istahti vanhus, Henrik Klaunpoika Horn, hänen viereensä pölkylle tarinoimaan ja pojanpoika, nuori Henrik, Henrik Kaarlonpoika, joka jo kohta oli saanut tiedon Flemingin matkueelle sattuneesta tapaturmasta, rupesi heti innokkaasti ehdottelemaan, miten matkaa yhdessä olisi jatkettava. Tällainen ystävällisyys tuntui Kuitian rouvasta ensiksi rasittavalta eikä hän saanut mielestään karkotetuksi kiusallista tunnetta, että tuo puuhaava nuorukainen tuossa oli sen miehen poika, joka Klaus Flemingin toimesta oli vuosikausia istunut vankikopissa, jopa käynyt mestauslavallakin. Vaan pula ja pakko sulattelivat vähitellen Viikin ankaran vapaaherrattaren mielen ja ennen pitkää oli jo sovittu, että Ebba-rouva nousisi vanhan Henrikin viereen Hornein vaunuihin, jotavastoin nuoret, Anna ja Erik Fleming sekä nuori Horn, kulkisivat ratsastamalla.
— Siis on tehty välirauha, rouva Ebba, virkkoi vanhus leikillisesti, kävellen Flemingin puolison rinnalla vaunujensa luo.
— Niin, minun on ollut pakko suostua ehtoihin, vaan te olettekin jalomielisesti laatineet ne mulle varsin edulliseksi, vastasi Ebba-rouva samaan leikilliseen tapaan.
— Ja sotilakon aikana lepää taistelu kokonaan, eikö niin?
— Se on sovittu. Ja noiden nuorten siitä tuskin tarvinnee sopiakaan.
Matkueen etupäässä ratsastavista nuorista oli tämä matkavaihtelu näet hyvin mieleenkin ja rattoisaksi heidän seurustelunsa kävi jo kohta alussa. Anna oli saanut tuon ainoan naissatulan ja ohjasi nyt kulkueen etupäässä varmalla kädellä outoa ratsuaan. Pienuudesta pitäin olivat siihen aikaan kaikki aateliset, niin pojat kuin tytötkin, harjautuneet ratsastamaan, koska se vielä oli kesäisin maalla matkustettaessa miltei ainoa kulkuneuvo ja Anna Flemingikin oli täydellisesti tämän taidon omistanut; sulavasti ja notkeasti hän satulassa istui. Nuori Henrik Kaarlonpoika, joka itse enemmän oli kiintynyt kirjallisiin harrastuksiin kuin urheiluihin, — hänen kotiin jääneen nuoremman veljensä Evertin laita oli aivan toinen, — katseli ihaillen neidon notkeaa ratsastusta ja rupesi siitä yhä suuremmalla mielihyvällä itse neitostakin katselemaan. Annan rinnalla ratsastaen pani hän pian alulle hienostelevan keskustelun Tukholmassa oppimaansa ajan kaavamaiseen tapaan. Ja Anna itse oli parhaalla tuulellaan, virkistävä ratsastus ja sydänmaan vapaa luonto irroittivat hänet kokonaan hänen tavallisesta ujosta äänettömyydestään ja häntä huvitti tahallaan kiertää nuoren aatelisherran pikkuisen pihteihin.
— Ja nyt pieni kilpa-ajo tuonne järven rantaan, virkkoi Anna, kun he tulivat aukealle, hienosti luisuvalle kankaalle, jonka takaa pienen lammen silmä siinsi, ja samassa hän nykäsi hevosensa menemään täyttä neliä. Somer soi ja risut raskuivat kavioiden alla.