Nuori Horn nelisti jälestä ja ponnistamista hänellä oli perässä pysyäkseen; neidon hevonen pölisti hiekkaa vasten hänen silmiään, joten hän tuskin mitään näkikään, — täytyi laskettaa vaan. Vaan rannalle tultaessa pysäytti Anna yhtäkkiä hevosensa ja antoi sen sitten kahlata lammikkoon juomaan. Nuorukainen karauttaa perästä ja hevonen kiitää yhtä kyytiä aina veteen saakka eikä puutu paljoa, ettei ratsastaja singahda hevosen pään yli satulasta alas liejakkoon, kun vauhti yhtäkkiä pysähtyy.
Neito heläytti helakan naurun. Vaan nuorukainen virkkoi hiukan häpeissään, juottaen hevostaan hänkin:
— Jospa tiesin teidät matkalla tapaavani, niin jo totta tosiaan harjoittelinkin itseni vielä taitavammaksi ratsastajaksi, kuin on nuorempi veljeni.
— Olisitte tulleet Kuitiaan sopimaan matkatoveruudesta.
— Kautta kunniani, enpä ole tiennyt Kuitiassa teidänlaista impeä olevankaan, muuten kyllä olisin tullut.
— Hm … ettekö tiedä, että Kankaisista Kuitiaan on sangen pitkä ja vaikea matka?
— Vaikka olisi vielä vaikeampi. Meillä on Maskussakin kepeitä purjeita. Ja tokkohan Kuitiaa kumminkaan olisi tarvinnut piirittää?
— Ehkä, se on linnoitettu.
— No hyvä, minä tahdon sen valloittaa, vaikka ammattini ei olekaan soturin.
— Koettakaa, löydettävissä se on. Oma syynne, jos pommitatte turhaan.