— Ei hätää: minä olen sitkeä suomalainen.
— Niinpä olen minäkin, vastasi Anna veitikkamaisesti, kääntäen hevosensa tielle, johon juuri vaunutkin myötämaata saapuivat. Ja matkaa jatkettiin entiseen tapaan.
Vaan vaunuissa olijat katselivat hymysuin nuorten elkeitä, eivätkä voineet välttää katseitaan tapaamasta toisiaankin. Olihan tuo kisailu tuossa niin omituista: nuo hilpeät ratsastajat edustivat hekin Flemingejä ja Horneja, jyrkästi toisistaan eroavia puolueita, vaan hyvin he siltä näyttivät sopivan. Ja vaunuissa istujat tulivat tuumineeksi, että ehkä olisi terveellistä hyvälle naapurisovulle, jos varsinaisetkin edustajat näistä molemmista suvuista voisivat näin sovinnossa rinnakkain kulkea. Ja kuinka olikaan, nopeasti kului matka vaunuissakin. Vanha Henrikki herra, joka oli paljo maailmaa kokenut, osasi keveillä pakinoillaan pitää vierustoverinsa hilpeällä tuulella ja olivatpa he jo kuin hyvät ystävykset, kun Kangasalan kauniit vesistöt aukenivat esiin ja he ajelivat sen korkeita harjuja ja lehteviä laaksoja pitkin Vesijärven rannalle.
Vaan vanha Eenokki, joka herrasväkensä jälestä huovien päällikkönä ratsasti ja näiden tuumia seurasi, puisteli päätään ja virkkoi:
— Ovatpa hyvillään nyt nuo kaikki kärryjen pyöräin särkymisestä, vaan mitähän Klaus herra sanoo?
— Mitäpä hän noista pyöristä paljo välittäisi, tuumi toinen huovi.
— Ka sitä et sinä ymmärrä. Vaan minäpä luulen, että jos mieli Kankaisten ja Kuitian väen välien pysyä näin hyvinä, täytyisi särkeä paljo pyöriä, hyvin paljo pyöriä, veljeni. Vaan sitä nyt et sinä ymmärrä.
Iltapäivä ei ollut vielä pitkälle ehtinyt, kun matkue saapui Huutjoen rannalle, jossa metsästä aukeni viljelty kylä ja tuokion kuluttua oltiin jo häätalossa, Vääksyssä, joka sijaitsi rannalla tuuhean puiston keskellä ja joka juhlan kunniaksi oli lehvillä ja köynnöksillä vihannaksi puettu. Portin pielistä kohosi kaksi korkeaa juhlariukua ja niiden välitse ajoi matkue väljälle pihalle.
Siellä oli pihoilla ja kuisteilla jo suurin osa häävieraista koolla ja nämä nyt saapuivat uusia tulokkaita vastaanottamaan, useat kumminkin oudoksuen ja ihmetellen, miten tämä riitaisten sukujen yhteensulautuminen oli ollut mahdollista. Ensiksi saapuu tänne Klaus-herra Stenbockin kanssa ja sitten Ebba-rouva Hornein seurassa, mitähän tämä tietää…? Muiden jälestä asteli sieltä saapuneiden vaunujen luo Klaus Fleming itsekin hiukan rypistellen kulmakarvojaan. Hän oli nyt juhlapuvussaan, päässä sulkaniekka hattu ja vyöllä leveä hirvennahkainen vyö, josta raskas miekka riippui; väljät ratsusaappaat ja takki, joka teki hartiat tavattoman leveän näköisiksi, suurentivat vielä hänen mahtavaa varttaan. Kun Ebba-rouva kiirehti häntä tervehtimään, kysyi hän hiljaa:
— Mitä tämä on, Ebba?