— Niin, ajat ovat levottomat, minä en sekaannu näihin vehkeisiin, joita en ymmärrä, huoahti piispa. — Minun työni on rauhan työtä ja sitä aijon harjoittaa, pysyen uskollisena valtakunnan uskonnolle ja hallitsijalle.
Fleming istui kotvasen ääneti, kävi sitten vielä kiirehtimässä Eenokkia ja Gröningiä matkalle ja rupesi itse taas pukeutumaan noihin matkapukimiinsa, jotka hän äsken juuri oli viskannut päältään. Hän oli kalpea, hänessä näkyi vielä väsymyksen jälkiä ja turkin vyötä kiinnittäessään virkkoi hän hieman katkerasti:
— Olinpa toivonut saavani maata rauhassa yöni, minä olin väsynyt; olin myös toivonut saavani levätä jonkun ajan häiritsemättömänä kotonani. Vaan minä näen, että huolta on pidetty siitä, että leponi ei saa olla pitkä. No, olkoon menneeksi, minä en väsy kesken. Malttakaahan te herrat siellä Turussa, kyllä minä päästän teidät levottomuudestanne, minä tahdon hittosoi myöskin vähän neuvotella! Hyvästi herra piispa.
Hevoset olivat jo valjaissa ja päivän ratsastuksesta väsyneet huovit, jotka myös kesken ateriansa olivat ajetut ulos, satuloitsivat parhaallaan vähän tyytymättöminä ratsujaan. Marski istui rekeen ja käski ajaa hevosia säästämättä.
— Me ajamme ensiksi Kuitiaan, virkkoi hän Eenokille, kun tielle oli päästy, ja lisäsi puolittain itsekseen: — siellähän on herttuan käskystä häitä kiirehdittävä! — Klaus-herran ensi ajatus oli ollut ajaa suoraan Turkuun ja huojentaa siellä Suomen herrain huolet, vaan hän huomasi sittenkin, että häntä ensiksi tarvitaan Kuitiassa, — perheen kunnia oli kaikista arin. Pakkaslumi kitisi jalasten alla ja napsahteli omituisesti takana ajavain huovihevosten kavioissa. Ja kun jäälle ajettiin, josta oikonen viittatie lähti viemään Paraisiin, vongahteli aavikko kaameasti, jää paukahteli ja halkeili ja hevoset huuriusivat yltänään kovassa ajossa. Vaan eteenpäin kävi matka lepäämättä läpi yön, tuo mies, joka reen perällä istui, oli käskenyt ajaa hevosia säälimättä, ja Eenokki tiesi, että silloin oli tosi edessä. Ja vielä oli Kuitia kaukana. — —
Iloton joulujuhla oli tänä vuonna vietetty Kuitian vanhassa, harmaakivisessä linnassa. Isäntä oli poissa, kaksi tautivuodetta oli ollut hoidettavana ja hoitajainkin mielet olivat apeat. Kun Ebba-rouva syksyllä oli sairastanut, oli Anna viimeisen laivaliikkeen aikana joulun alla tuotettu kotiin Kastelholmasta ja hänen tehtävänsä oli nyt Kuitiassa ollut valvoa kituvan ja vähitellen näivettyvän serkkunsa tautivuoteella. Ebba-rouvan lähdettyä vapaaherrakuntaan oli se sairaanhoito jäänyt yksinomaan hänen huolekseen. Siellä hän oli tautivuoteen ääressä valvonut, vaan oikein valveillaan hän ei enimmäkseen ollut näyttänyt olevan. Tuskin sanaakaan palvelusväki oli päiväkausiin hänen huuliltaan kuullut; potilaan toivomukset ja hoidon hän huolellisesti täytti, mutta teki sen koneellisesti, melkein; kuin unissaan ja sillävälin oli hän ääneti istunut eteensä tuijottaen. Päätään puistelivat sille talon vanhat palvelijat ja ennen pitkää rupesi heidän joukossaan kuisketta kulkemaan. Anna ei liikkunut ulkona, ei näyttäynyt missään; ainoastaan silloin, kun hän kuuli jonkun Turkuun lähtevän, elpyi hän virkeäksi: hänellä oli aina kirjeitä laitettava Turkuun, talvipostilla Ruotsiin lähetettäviksi. Ja kun sanomia saapui Turusta, silloin hän aina kiirehti kuulostamaan, olisiko hänelle mitään. Vaan ei ollut mitään, ei koskaan. Ja taas hän vetäysi sairashuoneeseen, poski kalpeana ja silmä kävi kuopille. Ja toisinaan öisin kuului sairashuoneesta valittavaa nyyhkintää, josta talonväki ei varmaan tiennyt, lähtikö se potilaasta vaiko hoitajasta.
Annan apuna potilasta hoitamassa oli vanha mestari Markkus, talon vanhoja uskollisia palvelijoita hänkin. Mestari Markkus oli aikoinaan palvellut sotaväessä haavansitojana, barbeerarina, ja pitkäaikaisen kokemuksen kautta saavuttanut jonkunverran tietoja ja harjautumista lääkintötaidon muissakin haaroissa. Nämä haavurit ne olivatkin tämän ajan ainoita lääkäreitä Suomessa, varsinaista lääkäriä ei löytynyt Suomessa vielä yhtään. Parastaan oli Markkus mestari koettanut, saadakseen mahtavan isäntänsä esikoisen toipumaan taudistaan, vaan hänen yrttisekotuksensa ja keitoksensa eivät tepsineet auttamaan sitä hiljaista riutumusta, joka vähitellen hierti voimat nuorelta Eerik Klaunpojalta. Tämän tila oli nyt viimeisinä viikkoina huomattavasti huonontunut, henki hänessä jo heikkona liekkinä läähätti ja uhkasi sammua. Oli siitä syystä lähetetty sana Ebba-rouvalle Siuntioon ja kutsuttu häntä rientämään takaisin poikansa kuolinvuoteelle, ja nyt odotettiin joka päivä hänen saapuvan Kuitiaan. Marskia niinikään jo odoteltiin kotiin, vaan yhä epävarmemmalta näytti, ehtisikö kumpanenkaan saapua, ennenkuin liekki oli kokonaan sammunut.
Samana iltana, jolloin marski saapui Marttilan kievariin, seisoivat mestari Markkus ja Anna nojautuneina Eerik Klaunpoika Flemingin vuoteen ylitse, ääneti katsellen, loppuisiko se liekki jo aivan siihen. Mestari koetti valtasuonta: sitä tuskin ollenkaan tuntui. Ja se käsi, joka lepäsi hänen kourassaan, oli kuin kuolleen lapsen kätönen, niin hento ja läpikuultava. Potilas makasi jonkunlaisessa unenhorroksessa: hengitystä ei kuulunut, jalat olivat kylmät, kaikki näytti olevan loppumaisillaan. Markkus laski varovasti hennon käsivarren peitolle, virkkoen alakuloisesti:
— Siinä vanhin vesa Flemingin suurta sukua! Tarvitaanpa marskin koko tarmo, ettei hän tästä kolauksesta taitu.
Anna istahti jakkaralle vuoteen viereen, tuijotti kauan kelmeää serkkuaan ja huoahti sitten yhtäkkiä hiljaa, melkein kuin itsekseen: