— Oi, jospa voisin minä vaihtaa paikkaa sinun kanssasi, Eerik!
Mestari Markkus, minkä vähän hän ihmisruumiista tunsikin, tunsi vielä vähemmin ihmissielun syvempiä väreilyjä. Hän kääntyi aivan kauhulla Annan puoleen kysyen:
— Mitä? Tekö tahtoisitte kuolla?
Anna säpsähti, hän huomasi nyt vasta, että tuo huoahdus oli häneltä tietämättään ja varkain päässyt. Vaan hän ei voinut sitä huokaustaan kahlehtia, tuskan ryöppy syöksähti tuon Markkuksen kysymyksen johdosta aivan valtoinaan esiin.
— Oi niin, mestari, minä tahtoisin maata tuossa noin kylmenevänä taikka jo kylmänä, tunnotonna ja tiedotonna, noinikään tahtoisin nukkua pois, nukkua jo kohta ja ainaiseksi, — oi, se olisi niin helpottavaa, niin autuasta!
Mestari Markkus loi häneen nyt terävän, tutkivan katseen ja hänen kasvonsa kävivät yhä suruvoittoisemmiksi, kuta kauemmin hän neitosta tarkasteli. Vaan tämä jatkoi vielä äskeisellä kiihkollaan:
— Miksi olisi rikos toivoa jonkun kurjan kitujan kärsimysten loppua? Miksei saisi helpottaa ja jouduttaa sitä, minkä kumminkin kerran täytyy tapahtua. Miksei olisi ihminen henkensä herra, kuka sen omistaisi, ellei hän?
Mestari Markkus nousi aivan kauhistuneena pystöön.
— Te olette väsynyt, te uneksitte, armollinen neiti.
— Jospa se olisikin unta, jos olisi kaikki ollut unta! Enkä kumminkaan sitä soisi, ei se on todellisuutta, mutta sitä on jo kylläksi… Lupaisitteko olla vaiti, mestari, jos huomaisitte lääkelaatikostanne jonkun pienen pullon kadonneen, pienen vain, — se ei olisi tuottanut kellekään vahinkoa, kellekään surua tai häpeää…