Markkus huomasi aavistuksissaan olevan perää, — vielä uusi suru tässä perheessä, entisiä masettavampi, nöyryyttävämpi. Sitä surua ja häpeää olisi neito nyt tahtonut välttää, — kunpa ei olisi sekin jo myöhää. Säälien hän laski kätensä Annan olkapäille.
— Tyttö parka, kuinka suuri tuskasi lieneekin, sinä haaveksit mahdottomia. Elämän ja kuoleman raja on korkeampi, kuin että sen yli niin helposti hyppää, sen olet huomaava. Tällä puolen sen rajan ovat tänne kuuluvat kaihot kärsittävät. Vaan sinä olet sairas, tyttöni, tässä olet potilasta hoitanut, itse tarvitset hoitoa.
— Ei, ei, mestari, en tarvitse, huudahti Anna säikähtyneenä. — Te olette oikeassa, olen valvonut liiaksi, olen väsynyt, minä uneksin. Ei, vielähän tahdon minäkin elää, rakastaa, nauttia ja tehdä velvollisuuteni…! Kas noin, serkkunikin elpyy taas.
Kalpean potilaan hipeälle oli kuume taas ajanut hienon punan. Laiha käsivarsi liikahti peitolla ja harhaileva katse näytti etsivän jotakin. Anna kostutti hiukan potevan huulia, korjasi peitettä ja istahti taas jakkaralle vartiopaikkaansa, virkahtaen vähän reippaammin:
— Kas näin, nyt olen taas valmis serkkuani vaalimaan. Hyvää yötä, mestari.
Mestari puisteli päätään, katsellen vuoroin hoitajaa ja vuoroin potilasta. Vaan Annan äänessä oli ollut jotakin käskevää, jota hän ei voinut olla tottelematta.
— Hyvää yötä, lapseni, herätä minut, kun tarvitaan tai kun itse väsyt. — Vaan vielä hän ovella pysähtyi tautivuodetta katsomaan, tuumien itsekseen: Kunhan tuottaisi toisen vaaliminen edes hoivaa omille tuskille! Ja ääneen hän virkkoi:
— Elä valvo liiaksi, tyttöni, tauti voi tarttua sinuunkin.
— Ei ole hätää, mestari, kyllä minä jaksan, vastasi Anna rauhoittavalla äänellä, mutta itsekseen hän lisäsi mestarin mentyä: — Kunpa tarttuisi, kunpa tarttuisi pian!
Yön istui Anna ja vartioitsi potilastaan, joka hiljaa kuin nukkuen siinä makasi, vaan aamupuoleen yötä voitti väsymys; hoitajattaren pää vaipui vuoteen reunaa vastaan ja hän nukkui hetkisen siinä istuvallaan. Säpsähtäen hän siitä heräsi ja katsoi serkkuaan. Tämä makasi nyt silmät auki ja katseli häntä kysyvin silmin, joissa jo oli outo kiilto; käsi näytti tapailevan jotakin ja huuli liikahti hiljaa. Vaan samassa vaipui käsi alas peitolle, silmän kiilto kävi raukeaksi, himmeäksi, tummeni, sammui pois. Heikko henki oli lähtenyt.