Vartija oli myös jo tehnyt tehtävänsä, hän oli vapaa. Hetkisen vielä ikäänkuin kadehtien katsottuaan vuoteella lepäävää siirtyi Anna viereiseen huoneeseen, istahti sen ikkunan ääreen ja katseli liikahtamatta ulos autioon luontoon, jossa aamun ensi sarastus hyvin verkalleen hälventi öistä pimeyttä. Vaan tuskan voima siinä voitti hänen rauenneen mielen.
Jännitys tautivuoteen ääressä ja kuoleman kanssa taistelevan sairaan vaaliminen olivat jonkunverran viihdyttäneet hänen omia ajatuksiaan, vaan nyt ne oman mielen mustat mietteet uudella voimalla hänessä heräsivät vireille ja lohduton epätoivo hänet valtasi. Näihin asti oli hän askareidensa seassa vielä hiukan toivonut sulhonsa saapuvan häntä pelastamaan, ennenkuin setä ja täti joutuisivat kotiin, hän oli haaveksinut vapautumista, unhotusta. Toivo oli nyt mennyt, — ei pelastusta, ei lohdutusta nähnyt hän millään taholla.
Niissä mietteissä hänet mestari Markkus tapasi, kun vähän myöhemmin, tautivuoteesta vainajan löydettyään, huolestuneena lähti hoitajaa hakemaan. Hän neuvoi Annalle lepoa, käski kumminkin hänen sitä ennen käydä ulkona kävelemässä, saamassa raitista ilmaa, sillävälin kuin palvelusväki kuolinhuoneessa suoritti ensimmäisen surullisen palveluksen.
Ulos, lumiseen, vapaaseen luontoon, hiihtämään puhtoselle hangelle! — se ajatus viehätti hetkisen Annan rauennutta mieltä ja hän tarttui siihen kiinni kuin viihdyttävään pelastuskeinoon. Ulos hän kiirehti, haki pihalta nuoremman serkkunsa liukkaat sukset ja jo seuraavassa tuokiossa hän viiletti loivaa rinnettä alas selälle. Jäälle hiihtäessään kuuli hän syrjemmältä talvitieltä tutun kulkusen kilinän, — Ebba-rouva palasi sieltä nyt Kuitiaan. Vaan Anna ei kääntynyt takasin häntä vastaanottamaan, ei pyörähtänyt katsomaankaan, hiihti vain edelleen. Hän oli saanut päähänsä uuden mielenjohdon, joka häntä piti vireillä: hän tahtoi hiihtää Paraisten kirkolle asti, vanhan Maunupapin luo, joka oli ollut hänen äitinsä ystävä ja jolla varmaankin olisi joku lohdutuksen sana hänellekin hänen suuressa tuskassaan. Niin, varmaankin oli hän sieltä saava neuvoa ja lohdutusta…
Tuo ajatus virkisti hänen mieltään ja raitis talvinen ilma, jota hän nyt pitkästä ajasta hengitti, vaikutti kuin huumausjuoma hänen rauenneisiin jäseniinsä, työntäen niissä hyytyneen veren vilkkaampaan kulkuun. Hän kuvaili elävänsä vielä lapsuutensa huoletonta aikaa, hiihtelevänsä hankea pitkin lapsen keveydellä ja hilpeällä mielellä. Eteenpäin, eteenpäin, vapauteen, mielen tyyneyteen, pakoon tuskia ja toivottomuutta!
Pysähtelemättä hän hiihti edelleen. Vaan kun hän oli saapunut salmentakaiselle mantereelle, rupesivat talviluonnon hetkeksi terästämät voimat raukenemaan, hiihto kävi raskaammaksi ja samalla nuo tuokioksi unhottuneet mustat mietteet palasivat uudella voimalla takasin. Hän huomasi, ettei hän jaksanutkaan hiihtää Paraisten kirkolle asti, että hänen täytyisi palata kotiin Kuitiaan, jonne Ebba-rouva jo oli saapunut ja marskiakin odotettiin… Ja silloin viimeinenkin oljenkorsi katkesi ja katosi.
Väsähtäneenä hän vaipui istumaan rantakivelle pienen koivun kupeelle, molemmin käsin sauvaansa nojaten. Vähän alempana jäällä kulki Turusta tuleva talvitie. Hetkisen kuluttua rupesi sieltäpäin kuulumaan aisakellon helinää, joka kasvoi ja koveni. Kukahan sieltä ajaa Kuitiaan? se ajatus herätti Annan taas mietteistään ja hytkäytti hänen mieltään. Saapuuko sieltä marski nyt Turun kautta kotiinsa? Vai, vai … onko se hänen odotettunsa, hänen pelastuksensa, onnensa…?
Monta kirjettä oli Anna kirjoittanut sulholleen Ruotsiin ja pyytänyt häntä tulemaan Kuitiaan vapauttamaan hänet tavalla taikka toisella. Hän oli kirjoittanut, että hän on valmis pakenemaan setänsä kodista ja seuraamaan Ruotsiin… Vastausta ei ollut tullut, vaikka hän oli sitä toivonut viimeisiin asti. Nytkö aivan viime hetkessä toteutuisi todellakin tuo toivo … niin, varmaankin hän saapuu nyt juuri tuossa. Anna kuvaili, kuinka hän istuisi tuohon rekeen sulhonsa viereen ja sitten he ajaisivat pois, pois, kauas, ei kukaan tietäisi minne, ei kukaan osaisi hakea heitä mistään, hän olisi hävinnyt maailmasta, unhottunut vähitellen, vaan nauttisi itse kätkössä täysin mitoin unhotustaan ja kauvan kaivattuaan onnea… Kavion kopse kuului jo läheltä. Anna nousi jännityksissä pystöön katsomaan. Tuolta hän ajaa niemen kärjestä, yksin ajaa virkkua juoksijaa… Ja kas, hän pysäyttää hevosen, katsoo, katsoo pitkään törmälle päin… Jo nousee reestä, sitasee suitset jalaksen nokkaan ja lähtee kahlaamaan törmälle, — se on hän, — onko? — — Ah, ei, ei, se on se toinen… Anna hervahti taas takasin istumaan lumiselle kalliolle.
Ajaja, joka Anna Flemingiä kohden astui, oli nuori Henrik Horn Kankaisista. Hän oli tuntenut törmällä istuvan tytön, ja tuli häntä tervehtimään ja puhuttelemaan, koska hänen asiansa Paraisten puolelle koski juuri häntä. Kesästä asti oli nuori Henrik viipynyt isänsä mukana Kankaisissa, vaan nyt oli hän lähdössä pitemmäksi ajaksi Ruotsiin, jatkamaan opintojaan ja harjaantumaan isänsä johdolla valtiotaitoon. Sitä ennen oli hän kumminkin tahtonut käydä Kuitiassa, saamassa varman vastauksen siihen kysymykseen, jonka hän jo vuosi sitten Upsalassa oli tehnyt.
Näitä hän siinä neitosen edessä hangella seistessään tälle lyhyesti ja ujosti kertoi ja lisäsi sitten rohkeammin ja päättävämmin: