Turun linnassa oli näinä päivinä monenlaisia vieraita. Ruotsalaiset lähetyskunnat seurueineen, jotka täällä herttuan valtuuttamina vierailivat, olivat sijoitetut ulompaan, n.s. uuteen linnaan, suomalaiset aatelisherrat taas, jotka olivat saapuneet Turkuun maansa hallinnon järjestämisestä neuvottelemaan, olivat saaneet asuinpaikkansa vanhan linnan suojissa. Mutta olipa Turun linnassa tilaa vaikka vielä useammillekin vieraille; se oli näihin aikoihin hyvässä hoidossa ja sen kaikki rakennukset olivat asuttavassa kunnossa.
Juhanan, Suomen herttuan, isännöidessä kolmisenkymmentä vuotta sitten Turun linnassa ja siellä nuoren puolisonsa kanssa pitäessä upeaa hovia, olivat näet vanhan Turun linnan rakennukset kaikki korjatut ja siistityt sisästä ja ulkoa ja senkin jälkeen oli sen rakennustöitä myötään pidetty vireillä, sen varustuksia lisätty, sen asumuksia laajennettu. Linna sijaitsi siihen aikaan oikeastaan saaressa, sillä Aurajoen suun ja Linna-aukon lahden välinen niemeke oli katkastu laajalla, vedellä täytetyllä vallihaudalla, jonka yli laskusilta johti; aallot lainehtivat siihen aikaan vielä ympäri linnan aina muureihin saakka, joiden juurella nyt on kuiva maa. Laskusillan ja pääportin kautta maanpuolelta linnaan tultaessa saavuttiin ensiksi tuohon »uuteen linnaan», jota sillä nimellä kutsuttiin, koska se oli myöhemmin rakennettu kuin linnan sisempi, harmaakivinen, vanha osa, jonka alkujuuria tuskin enää tunnettiinkaan. Vanhan ja uuden linnan välissä oli korkea valli, joten linnassa oli kaksi linnapihaa. Tornit olivat vanhassa linnassa, sen itäisessä ja läntisessä päässä. Tuossa sisemmässä linnassa olivat myöskin kaikki linnan juhlasuojat ja vallashuoneet, siellä oli Klaus Flemingillä oma huoneustonsa Turun linnassa oleskellessaan ja sinne saapuneet vieraatkin majoitettiin. Oli kumminkin uudessakin linnassa muutamia huoneita matkustajia varten varattu ja täällä se nyt nuori hovijunkkari Hieronymus Birckholtz jo viikon päivät oli seurueineen majaillut, viettäen uhkeata elämätä ja kopeana nauttien hyväkseen, mitä linnalla oli tarjottavana.
Herttuan hovijunkkari esiintyi näet tällä matkallaan Suomessa aivan toisella tavalla kuin tavallisilla pikaratsastusmatkoillaan, ja se oli kaikki herttuan ansiota. Tämä tarmokas ruhtinas, joka suurten, laajain suunnitelmainsa ohella oli sattumalta ja aluksi piloillaan, mutta tavallisella kiihkollaan ja sitkeydellään, kiinnittänyt huomionsa nuoren mielijunkkarinsa naimiskauppoihin marskin veljentyttären kanssa, tahtoi myöskin voimalla ja arvolla ajaa ne perille. Hän ei unhottanut sitä, että Klaus-herra tylysti ja kopeasti oli hyljännyt hänen kosintansa suosikkinsa puolesta, se häntä ärsytti, hän tahtoi pakottaa marskin myöntymään. Ja kun hän nyt oli Hieronymolta kuullut, millä kannalla asiat olivat, oli hän hykeltänyt käsiään ja ilkkuen nauranut: ahas, sinä Kuitian kopea herra, se temppu vetää, holhokkisi joutuu sittenkin palvelijani vaimoksi ja unelmasi liitosta Hornin suvun kanssa ovat mennyttä kalua!
Olipa vielä eräs erityinen syy, miksi herttua tuota naimiskauppaa niin innolla harrasti. Fleming-suvun vallan ja mahtavuuden perusteina ja tukena Suomessa olivat hänen laajat maatiluksensa, jotka Klaus-herra osaksi oli perinyt, osaksi itse ansainnut. Mutta perittyjen joukossa olivat myöskin ne tilukset, jotka hänen veljensä Jaakkiman kuoltua olivat hänen käsiinsä joutuneet, vaikka ne oikeastaan kuuluivat Jaakkiman ainoalle tyttärelle, Annalle. Jos nyt Anna saisi uuden, herttualle uskollisen, holhoojan, joutuisi iso osa marskin tiloista ja alustalaisista pois hänen välittömästä vaikutuksestaan, ja ainahan sekin vähän hänen mahtavuuttaan masentaisi.
Siksi varusti herttua mitä komeimmalla ja arvokkaimmalla tavalla hovijunkkarinsa, tämän nyt lähtiessä melkein kuin pakolla vaatimaan omakseen marskin veljentytärtä. Hieronymo sai seurueekseen viisi nuorta junkkaria, joille kaikille herttuan kustannuksella teetettiin uudet, loistavat puvut ja annettiin upeat ratsut ja kiiltävät aseet. Vielä antoi herttua Hieronymolle, paitsi uutta suosituskirjettä, erityisen turvakirjan, vaatien siinä kaikkia avustamaan junkkaria tämän matkalla ja uhaten vihallaan ja kostollaan jokaista, joka uskaltaisi jollakin tavoin häntä ehkäistä taikka ahdistella. Turun linnan päällikkö, vanha Hannu Eerikinpoika Prinkkalan herra, sai käskyn valmistaa Turun linnassa asunnon ja ravinnon Hieronymolle ja hänen seurueelleen, ja useita vaikuttavia henkilöitä pyysi herttua vielä erityisesti avustamaan suosikkiaan tämän yksityisissä yrityksissä.
Vanha Prinkkalan herra, Turun linnan tarkka isäntä, marskin innokas kannattaja ja ystävä, oli varsin tyytymätön noihin herttuan käskyihin ja hän olisi mielellään ajanut ruotsalaiset junkkarit pellolle linnastaan mässäämästä, jos vaan olisi uskaltanut niin jyrkästi vastustella herttuan nimenomaista käskyä. Vaan Hieronymo miehineen osasi taas puolestaan komeasti ja korskeasti komennella esiin mitä parasta linnassa lie ollut syötävää taikka juotavaa. Ei siinä säästetty linnan varoja, ei viinejä, ei oluvia eikä muita herkkuja, ja linnan palvelijat saivat kuin orjat juosta heidän käskyläisinään ja seistä heidän juomanlaskijoinaan. Kestejä pidettiin myöhään ja varhain ja monta yötä läpeensä olivat nuoret kosioretkeläiset siten jo hummanneet linnan vanhoilla viinivaroilla ja vankoilla olutpanoksilla. Näitä kuluttamaan olivat nuoret hurjastelijat toisinaan kutsuneet vieraikseen ketä kaupungilla tapasivat, hulivilipäitä aatelisnuorukaisia, porvareita, lukiolaisia ja sällejä, — ei siinä valikoitu eikä ikävää kärsitty.
Taaskin tänä iltana olivat häämatkalaiset koossa uuden linnan alakerran suuressa holvisalissa ja joukko nuoria turkulaisia vietti iltaa siellä heidän hauskassa, vallattomassa ja vieraanvaraisessa seurassaan. He olivat tällä kertaa komentaneet ylös kellarista kokonaisen oluttynnyrin ja istuivat nyt jakkaroilla sen ympärillä vuoron päältä vääntäen kranaa ja laskien tinaisiin maljoihin tuota vaahtoavaa, vankkaa juomaa. Seuraansa hauskuuttamaan olivat he laskeneet sisälle ovensuuhun muutamia kierteleviä laulajia, jotka olutpalkoista kitaran säestyksellä vetelivät iloisia lauluja, joihin juhlajuojatkin usein yhtyivät. Ja tarina luisti sillävälin kepeästi ja vallattomasti, huoli ei näyttänyt painavan ketään.
— Mutta kuinka kauan näitä juhlia jatketaan? kysäsi kumminkin laulujen ja pilajuttujen lomaan eräs Ruotsista tulleista junkkareista, kohentaessaan ilosesti roimuavaa takkavalkeaa.
— Mikäs jatkaessa, eikö sinun ole täällä hyvä olla? vastasi Hieronymo huolettomasti. — Lisää olutta, — juo!
— Eipä siltä, terve, veli, vaan joku päähän näilläkin menoilla täytyy olla —, olisipa hauska tietää, minkälainen pää se on.