— Hä, miten on sitten neiti Flemingin laita, miten on juonesi onnistunut!
— Huonosti ja hyvästi. Häntä on vankina pidetty kevään ja kesän Hämeenlinnassa, jossa … niin, jossa meidän rakkautemme hedelmä nyt turpeen alla lepää. Vaan hän on siltä minun, huomenna viimeistään hän istuu näillä polvillani.
— Sinähän puhut sekasin. Onko hän täällä, Räävelissä?
— Ei, vaan … vaan minä kuiskaan hiljaa: Marski Klaus Fleming lähettää hänet juuri tänään tänne minun luokseni. Ja sitten vietetään heti iloiset häät.
Herttua katseli epäillen suosikkiaan. Hän tunsi kyllä Hieronymon leikkisän, veitikkamaisen esitystavan ja tiesi myös hänen kykenevän jos joihinkin kujeisiin. Vaan tätä hän ei käsittänyt.
— Fleming lähettää! — teetkö sinä minusta pilaa?
— En, herra nähköön. Vaan te tulette huomaamaan minun olevan oikeassa, minä olen ollut Suomessa ja oppinut taikomaan! Vielä tänä iltana saatte nähdä tuolta selältä laivan purjehtivan laitatuulta suoraan Pikkalasta Rääveliin. Siinä tuodaan mulle morsiameni.
Vaan herttua kävi kärtysäksi.
— Ei, nyt sinä laskettelet mulle arvoituksia taikka ilmeisiä valheita. Sinun täytyy puhua suoraan ja puhua totta. Rangaistukseksi kaikista laiminlyömisistäsi tulee sinun nyt tuossa paikassa valehtelematta ja tarkalleen kertoa kaikki retkesi ja vehkeesi siitä hetkestä saakka, jolloin katosit, aina siihen asti, kuin nyt jälleen löysin sinut, — saamme sitten nähdä, voimmeko antaa sulle anteeksi. Istu tuohon jakkaralle, me ryhmitymme tähän pöydän ympärille.
Ja herttua, Fitinghoff sekä pari herttuan uskotuinta miestä istahti pöydän ympärille, johon isännän käskystä tuotiin viinimaljat ja tupakkavehkeetkin. Herttua oli keveällä, hilpeällä tuulella, ja uteliaana hän, lepäillen rahipatjalla, seinään nojaten odotti junkkarinsa kertomusta. Mutta tämä vähän vitkasteli: