— Teidän ruhtinaallinen armonne, minun täytyy Aeneaan tavoin huokasta: Infandum dux care jubes renovare dolorem! — ne kaikki muistot eivät ole niinkään suloisia.

— Ole ilveilemättä latinaksi, kyllä minä sinun tuskasi tunnen, koiransilmän. Anna tulla vain!

Ja nuorukainen alkoi:

— Turkuun tultuani sain selville, että marskin veljentytärtä en kaikista huolimatta voisi saada hyvällä omakseni, vaan että mulla sen sijaan oli tarjona joko hirttonuora tai vankityrmä. Kun kumminkin, enemmän kuin noita kumpaakaan, rakastin hempeää impeäni, nousin toverineni eräänä iltana Turussa satulaan, viedäksemme omin lupimme morsiamen mukanamme. Hämeenlinnan edustalla olikin tyttö jo melkein sylissäni, ainakin syleilin jo sitä kuomurekeä, jossa häntä vankeuteen kuljetettiin, pitelin ohjaksia ja olin valmis ryömimään kuomuun hänen viereensä. Vaan silloin piti juuri marskin äpäräpojan ehtiä huoveineen niskaamme. Meitä oli kuusi, heitä toistakymmentä. Ennen pitkää olivat toverini vankina, multa ammuttiin hevonen altani, — kaikeksi onneksi, sillä siinä keikauksessa jouduin itse hevoseni alle kinokseen, taikka oikeammin, minä ryömin sinne itse aivan umpisukkeloon. Asemani ei ollut juuri iloinen: tyttöni olin menettänyt, itse makasin hevosraatoni alla ja pelkäsin, että minut sieltä keksittäisiin. Vaivoin pääsin, huovien lähdettyä kahakkapaikalta, sieltä esiin; valtatietä en uskaltanut kulkea, käännyin yöpimeässä kylätielle jäälle ja juoksin, sekä lämpimikseni että joutuakseni, tietämättä minne.

No, ainahan sitä johonkin osuu. Erään halkokuorman päällä pääsin seuraavana aamuna muutamaan kylään, kievarista sain kyydin ja mahtavain suositusteni varassa ajoin pulskasti Helsinkiin. Aikomukseni oli sieltä pyrkiä suoraan meren yli Viroon, vaan jäät eivät olleet silloin kuljettavassa kunnossa ja siksi paneusin Helsingin majatalossa rauhallisesti nukkumaan, — kolmeen vuorokauteen en ollut paljo silmiäni ummistanut. Nukuin kokonaisen vuorokauden, ja ensimmäinen esine, joka herättyäni pisti silmääni, oli erään jesuiitan matkakauhtana. Näitä elukoita liikkui silloin ja liikkuu yhä tuhkatiheään Suomessa, — he luottavat Flemingin suojelukseen — ja kun minä kievarista läksin, olin puettu jesuiitan kaapuun, — lämpimiksenikin sen tarvitsin.

Eteläänpäin en päässyt, länteenpäin en uskaltanut lähteä, siksi ajoin itäänpäin ja tulin Viipuriin. Mutta ne helmikuun päivät olivat tulipalopakkasia, jesuiitan, kehnon, vaippa oli ohut ja kulunut, vilustuin pahanpäiväisesti reessä, ja Viipurissa sain maata kuumeessa kuukauden vuoteen omana erään kuppariämmän luona, jolle maksoin elatuksestani muutamia kolikoita ja lopusta posmitin vähän munkkilatinaa, jonka hän nähtävästi käytti sielunsa ravinnoksi. Tämä lepoaika saattoi olla hyväkin, se pani vainoojani uskomaan, että todella olin kaatunut ja siinä uskossa lienevät vieläkin. Viipurissa ollessani kävi marski itse siellä parikin kertaa ja olisi luultavasti kiirehtinyt tautiani, jos olisi tiennyt minun siellä olevan. Vuoteellani oli mulla muuten aikaa miettiä vastaista suunnitelmaani, ja niin päätin parattuani tehdä pikaisen matkan kotiini, Saksaan. Isäni oli siellä Heidelbergissa kuollut ja aikomukseni oli kerätä sieltä ne isänperinnöt, mitä minun osalleni oli tullut, voidakseni rennommin ja varakkaana miehenä ajaa kosimapuuhiani, — tuleva appeni panee suuren arvon maalliseen tavaraan. Vaan mitäs hittoja, — muut perilliset olivat siellä jo pitäneet pesäjaon ja jakaneet minunkin osuuden, hädintuskin sain heiltä kokoonraapituksi muutamia satoja talareita, joilla nyt senjälkeen olen herrastellut.

Aikomukseni oli palata Ruotsiin, vaan tuntuipa hiukan nololta tulla sinne toimien noin myttyyn mentyä ja siksi päätin käyttää lomaani ja vainajanoikeuksiani pistäytyäkseni vielä Suomessa. Tällä retkellä sain matkatoverikseni erään omituisen miehen, joka mulle avasi sekavan sydämmensä, — tässä kertoja hiukan seisattui, katsahti tutkiskellen ympärillään olevaa seuraa, ja jatkoi: — vaan se nyt ei kuulu tähän. Toista kuukautta sitten saavuin Saksasta takasin tänne Vironmaalle, vedin taas esille talvella käyttämäni jesuiitankaapun ja matkustin saaristolaisvenheessä Suomen puolelle.

Siellä oli yleinen usko se, että morsiameni oli lähetetty Puolaan, — toiset tiesivät, että Ebba-rouva oli antanut pohjolaisten poppamiesten noitua hänet kerrassaan kadoksiin, jonnekin kauas Jäämeren rannoille. Vaan minä tutkin asiaa tarkemmin ja aivan oikein: tyttöni oli vielä Hämeenlinnassa, jossa Sten Fincke häntä niin huolellisesti vartioitsi, ettei kukaan saanut vihiäkään hänen siellä olostaan. Verukesyillä pääsin käymään linnassa, annoin siellä runsaasti lohdutusta eräälle kuolevalle, paavin uskoon kuuluvalle eukolle, ja tarjousin sielunpaimenena lohduttamaan tuota langennutta lastakin. Ja luvan siihen sainkin, vaan tyttö, höperö, ei itse tahtonut minua luokseen. Hänelle oli kerrottu, että hänen sulhonsa oli kaatunut, eikä hän syvässä surussaan tahtonut tavata ketään, ei edes omaa sulhoaankaan — munkinpuvussa.

Linnassa sain urkituksi, että nyt syksyllä todellakin oli aikomus lähettää Anna Fleming Puolaan ja, vaikka hunnutettuna, olikin hän mukana, kun Fincken perhe tässä pari, kolme viikkoa sitten matkusti Hämeenlinnasta Kuitiaan, ollakseen Paraisten kirkossa läsnä Flemingin vanhimman pojan juhlallisissa hautajaisissa. Koetin matkalla ja koetin siellä perillä tavata tyttöäni, yhä pysyen hänen läheisyydessään, vaan turhaan, ja Flemingin huovit rupesivat minua jo läheltä katselemaan, — ne peijakkaat eivät kunnioita enemmän paavin kuin herttuankaan lähettiläitä. Heti hautajaisten perästä matkusti Flemingin perhe laivalla Pikkalaan, ja minullekos tuli kiire. Mahtoi se olla näökästä, kun minä jesuiitan puvussa ajaa karauttelin hiestyneillä hevosilla maanteitä pitkin, niin että liepeet liehuivat ja hiekka pölisi, ja öiseen aikaan, kun hevonen uupui, ei sittenkään auttanut muu, kuin vaihtaa tiepuolista, aituuksista, alle talonpoikain levänneitä työhepoja. Vaan ajoissa ennätin Pikkalaan, heittäysin ystäväksi palvelustyttöjen kanssa ja sain heiltä ongituksi varmat tiedot, että marski juuri tänään lähettää veljensätyttären Sten Fincken tyttären seurassa Räävelin kautta Puolaan, jossa kuuluu olevan aikomus saada Annalle paikka hovissa, — he kai luottavat siihen, että koko viimetalvinen juttu on hautautunut unhotuksiin. Hyvä, arvelin minä, kun kerran Suomesta tulet, niin oletkin minun! Vuokrasin ensimmäisen joutilaan kalastajavenheen, ehtiäkseni vastaanottamaan morsiantani Vironmaalle, jonka rannassa taas pulpahdin nuorena junkkarina esiin jesuiitankuorestani. Ja tässä olen nyt teidän ruhtinaallisen armonne palvelukseksi, — ainoastaan yhden lomapäivän pyydän vielä.

— Ja tuolta kai jo tulee morsiamesi, huudahti Fitinghoff, joka yhtä suurella hauskuudella ja mielenkiinnolla kuin herttua oli kuunnellut nuoren seikkailijan kertomusta ja nyt oli noussut katsomaan ulos ikkunasta. Toisetkin syöksähtivät siihen hänen luokseen. Kaukaa ulapalta näkyikin sieltä valkonen purje, joka näytti lähestyvän Suomen puolelta päin. Herttua, jonka mielenraskaus oli tykkänään huvennut Hieronymon iloiseen kertomukseen, taputti reippaasti suosikkiaan olalle, lupasi täyden anteeksiannon ja vielä kahden päivän loman, — enempää ei.