— Mutta miten nyt täällä aijot saada tytön käsiisi? Häntä luultavasti ei lähetetä Puolaan ilman jommoistakin saattoväkeä?
Hieronymo huiskautti veitikkamaisena kättään:
— Siitä on kaikesta huoli pidetty. Metsikössä, kaksi neljännestä täältä, on tarvittavana hetkenä oleva kätkössä toistakymmentä rotevaa miestä, jotka ovat vannoneet, etteivät laske neitosia ohi. Ja minä olen myös jotakin vannonut, — tällä kertaa ei loukkuni petä.
— Ja mistä hiidestä sinä täällä vieraalla seudulla olet yhtäkkiä löytänyt niin monta uskollista ja altista miestä?
— Teidän ruhtinaallisen armonne henkivartioväestä.
Nuori junkkari ei voinut olla hymähtämättä eikä herttuakaan päässyt oikein ankaran näköiseksi, vaikka kyllä parastaan koetti ja varotellen puisti sormeaan Hieronymolle:
— Mitä, sinä uskallat vietellä minun henkivartioitani omiin koirankujeihisi, — varo nahkaasi! Ja sinä siis tiesit minun olevan täällä, etkä tullut kohta ilmoittamaan itseäsi.
— Tiesin, vaan en tahtonut tulla teidän ruhtinaallisen armonne eteen muuta kuin morsiameni seurassa, — huomenna olisin jo tullut. Vaan Räävelin kadulla tapasin muutamia södermanlantisia henkivartioita, vanhoja tuttaviani, hyviä tovereitani. Vein heidät muutamaan tavernaan, siihen tuli heitä pian useampia, juotiin olutta ja minä kerroin heille asiani ja tarpeeni. Ja he olivat heti innostuneet auttamaan minua, — luotin teidän ruhtinaallisen armonne anteeksiantavaisuuteen.
— Hm, sinä luotat siihen paljo, vaan olkoon menneeksi. Ota henkivartioitani kuinka monta tahdot, — tottatosiaan, onhan meidän pidettävä huolta, ettei lintu tällä kertaa lennä kynsistämme. — Herttua käveli pari kierrosta mietteissään lattialla, pysähtyi sitten ikkunan eteen ja virkahti: — Mutta kas, laiva lähenee jo nopeasti, sinun on riennettävä vartiopaikallesi.
— Ei ole kiirettä, Flemingin äpärä, joka on saattamassa neitosia, on kyllä siksi viekas, ettei hän yötä vasten lähde oudoille taipaleille. Mutta aamun sarastaessa täytyy kumminkin olla paikalla, joten lie paras joutua valmistautumaan.