— Birckholtzko, — ei, hänhän on Yläneellä, jonne hänet joulunpyhinä jätin.
— Liekö se niin varma säilytyspaikka, tuo vanha huuhkaimenpesä. Hae mies sieltä jonakin päivänä tänne talteen, me tarvitsemme hänet kumminkin, kun tästä kuulustelu alkaa.
Varkain ja epätäydellisesti kuuli Anna nämä sanat, joita isä ja poika hiljaa olivat vaihtaneet, vaan tuo lyhyt keskustelu ilmaisi hänelle jo kaikki, mitä hän niin kauan ja kiihkeästi oli halunnut tietää. Hänen sulhonsa oli siis vankina, oli ollut jo joulusta saakka hänen siitä tietämättä, suljettu yksin sinne vanhaan maahoviin kuin elävältä haudattuna. Tuohon tyrmään olikin siis päättynyt hänen toivorikas retkensä, — näin kauan oli hänkin toivonut ja odottanut turhaan. Mutta Anna ihmetteli itse, että tämä sanoma nyt ei häntä masentanut eikä lannistanut, hänessä päinvastoin kasvoi siitä omituinen, ennen tuntumaton, tarmo ja päättäväisyys ja kun hän siirtyi pois siitä pöydän kulmalta, johon hän hetkeksi oli jäänyt mietteihinsä seisomaan, hoki hän jo hiljaa itsekseen:
— Hän on pelastettava, ja se on minun tehtävä!
Kaiken sen iloisen ja rattoisan mielialan keskessä, joka tänään vallitsi Turun linnan sekä vallashuoneissa että huovien tuvissa, kulki Anna yksin miettiväisenä ja huolekkaana huoneesta toiseen, yhä harkiten sitä yhtä ainoata kysymystään: vanki Yläneeltä on vapautettava, vapautettava nyt, ennenkuin hän tuodaan Turkuun, mutta miten? Mistä saa hän apulaisia, mistä saa hän neuvoja, kenelle voi hän uskoa salaisuutensa? Ei ketään ole hänellä uskottua ystävää … oi jos Elina edes olisi täällä … oi, jospa hänellä olisi orpanansa toimintavoima ja päättäväisyys! Ja vielä vuoteellaan maatessaan ja kuullessaan, aina kun ovissa käytiin, ruhtinaansalista juhlivain äänekkäitä puheita ja iloisia lauluja, toisteli hän hiljaa mielessään: sen täytyy tapahtua, mutta miten, miten? — —
Marski viipyi nyt retkeltään palattuaan ainoastaan pari päivää Turun linnassa ja lähti sitten perheensä seurassa Kuitiaan, siellä hiukan levätäkseen ja jatkaakseen sieltä vielä rekikelillä matkaansa Uudellemaalle, Pikkalalaan, — vielä kerran tahtoi hän tarkastaa laivastonsa, johon hän alkavassa ottelussa niin paljo luotti —; ensi avovedellä täytyi hänen taas olla Turussa, valppaana ja varmana vastaanottamassa sitä hyökkäystä, joka tulossa oli. Vaan Anna ei tahtonut, ei voinut seurata setänsä perhettä Kuitiaan, hän tekeysi lähtöpäivänä sairaaksi … hän olikin melkein sairas.
— Mikä sinua näihin aikoihin oikein vaivaa, Anna, kysyi marski kummissaan. — Oletko kysynyt tohtori Samuelilta neuvoa?
— Oi en, niin sairas en ole, olen vain vähän väsynyt. Tulen hiukan myöhemmin Kuitiaan.
— No, jää sitten lepäämään; voit tulla Kuitiaan muutamain päiväin perästä Gröningin kanssa, joka tänne vielä jääpi kirjeitämme valmistamaan, — hän seuraa sitten minua Pikkalaan.
Ebba-rouva suostui vastenmielisesti tuohon tuumaan, hänestäkin oli Annan käytös viime aikoina ollut niin kummallinen; vaan Anna oli tällä kertaa päätöksessään hievahtamaton. Hän tunsi välttämättömän pakon toimittaa jotakin suurta, tärkeätä, ratkaisevaa, ja vaikkei hänellä vielä ollut aavistustakaan, miten hän sen suorittaisi, oivalsi hän, että nyt hän ei täältä voinut lähteä. Ja kohta marskin matkustettua perheineen linnasta ryhtyi hän tuumiaan toteuttamaan. Hän aikoi ensiksi epätoivossaan uskoa huolensa Gröningille … olihan tämä Hieronymon lanko ja olihan hän aikoinaan melkein ollut heidän liittolaisena. Kautta rantain hän senvuoksi kerran Gröningiltä kyseli Hieronymosta, vaan hän huomasi heti, ettei hänen ollut tämän eikä kenenkään muunkaan apuun luottamista.