Oudoksuen ja ihmetellen, mutta samalla liehakoitsevana, otti kartanon viirusilmä emäntä vastaan harvinaisen vieraan; vuosikausiin ei ollut sitä kummaa sattunut, että isäntäväen, Flemingin, perheestä ketään oli käynyt tätä syrjäistä kartanoa katsomassa, ja siksi tahtoi emännöitsijä esiintyä niin edukseen kuin mahdollista.
— Eikö sieltä muita tule, kun kerran lähdettiin, kyseli hän tutkistelevasti Annalta.
— Tulee, huomenna tulee toisiakin. Meidän on täällä katsastettava, voidaanko näitä huoneita vielä panna asuttavaan kuntoon, sillä marski tuumaa lähettää perheensä tänne sisämaahan kesäksi, koska se ei näinä sotaisina aikoina ole rannikolla turvassa.
Anna lausui tämän hätävalheen, joka juuri siinä tuokiossa hänen päähänsä lensi, sellaisella varmuudella, ettei akka osannut siitä mitään epäillä, vähän vain ihmetteli, miksi armollinen neiti näin yksin ennakolta oli tälle asialle lähtenyt. Mutta hänen huomionsa kiintyi kumminkin kokonaan siihen mahdollisuuteen, että Yläneen kartanokin kerran saisi marskin perheen luokseen. Ja hän rupesi Annalle kertomaan, kuinka herrasväet Eerik vainajan, marskin isän, aikana usein olivat täällä Pyhäjärven rannoilla rakastaneet asua, ja muistelemaan, ketkä Flemingit juuri täällä olivat syntyneetkin.
Vaan Anna ei kuullut hänen kertomuksiaan; hän seurasi melkein vaistomaisesti eukkoa sisälle vanhaan, ränstyneeseen päärakennukseen, oli tarkastelevinaan sen seiniä ja kattoja, mutta hänen ajatuksissaan pyöri koko ajan yksi ainoa selvä mielle: täällä hän on, täältä hän on pelastettava!
— Armollinen neiti kai jääpi yöksi, on ehkä pantava joku huone lämmitä, kysyi akka paapatustensa sekaan.
— Niin yöksi … tietysti on huone pantava lämmitä…
He kulkivat siten huoneesta huoneeseen, eukon kertoessa niiden ikää ja merkillisyyksiä, ja tulivat vihdoin eräälle ovelle, jonka edessä oli luja munalukko ja paksu puomi. Anna säpsähti; hän arvasi kohta, mikä huone siinä oli, arvasi, että siellä, honkasen loukun takana, oli hänen sulhonsa vangittuna, ja hänen täytyi koota kaiken malttinsa, voidakseen välinpitämättömällä äänellä kysyä:
— Mitä teillä tuossa huoneessa on?
— Siinähän se on vielä se talvella tuotu vanki; Olavi-herra sitä käski pitää täällä, kunnes hän tulisi noutamaan, mutta eipä häntä ole kuulunut. Tahtooko armollinen neiti katsoa sitäkin huonetta?