— Oh, en välitä, — taikka ehkä kumminkin. — Anna tunsi polvensa notkahtavan … hänen äänensäkin varmaankin värähti … vaan hän pakotti sen taas vakavaksi, kun hän, eukon selitellessä avainkimppua vyöltään, jatkoi:
— Olavi lienee unhottanut vangin tänne, nythän on kapina jo aikoja sitten lopussa.
Puomi putosi alas, rautanen telje narahti ja ovi käännähti saranoillaan. Annalla melkein päätä pyörrytti, hän tunsi jalkansa horjuvan ja pelkäsi, ettei hän voisi mielensä malttamattomuutta hillitä. Ja siksi hän oven auetessa vetäysi silmänräpäykseksi pielen suojaan; vaan jo seuraavassa tuokiossa astui hän esiin, painaen sormen suulleen äänettömyyden merkiksi.
Raskas, ummehtunut, kostea ilma tulvahti vastaan puolipimeästä huoneesta, eikä Anna ensi silmäyksellä voinut erottaa muuta, kuin joukon olkipahnoja nurkassa ja niillä lepäävän ryysykasan. Vasta silmän totuttua huoneen hämärään näki hän kalvakan, kuihtuneen miehen nousevan seisalleen vuoteelta, laihat raajat, kuopille painuneet, likaset kasvot ja omituisesti syvältä kiiltävät silmät, — vaivoin tunsi hän iloisen, verevän, reippaan sulhonsa piirteet. Kovasti hän puristi kädellään ovenpieltä, johon hän nojausi, eikä puhunut kotvaan aikaan mitään. Ja kalvakka nuorukainen, jonka kasvoille ensiksi niin vilkas ilme oli välähtänyt, huomasi myöskin heti hillitä itsensä ja seisoi siinä pää kumarassa, äänetönnä ja nöyränä. Vaan Annan silmä tarkasti huoneessa olevaa siivottomuutta ja ryysyjen likaisuutta, hän kauhistui ajatellessaan, että ihmisen oli tuossa kopissa kuukausia täytynyt virua ja, kääntyen eukon puoleen, lausui hän suuttuneen kiivaudella:
— Onko Olavi käskenyt kiduttaa vankia tällaisessa liassa … ei, sitä hän ei ole tehnyt. Hyi, miksi ette ole ihmisiksi hoitanut vankianne?
Eukko säikähti tuota ankaraa, nuhtelevaa ääntä, — moisia nuhteita hän ei ollut odottanut, päinvastoin kiitosta Olavilta. Ja hän rupesi nyt anteeksipyytävänä selittämään:
— Olavi-herra käski niin tarkoin vartioida vankia, ettei ole uskallettu päästää häntä ulos. Ja joka päivä on odotettu, että joku tulisi vankia noutamaan.
Anna huomasi eukon peljästyneen ja sen hän samassa oivalsi keinoksi pelastaa onneton nuorukainen. Hän oli nyt vankemmalla puolella, oli käskijä, — ja siitä tuokiosta hänen ohjelmansa olikin valmis. Varmalla ja ankaralla äänellä, jota hän itsekin ihmetteli, nuhteli hän eukkoa:
— Teidän ei ole käsketty harjoittaa täällä ihmisrääkkäystä, varokaa vain, etten anna teidän siitä marskin edessä vastata. Nyt on vanki heti siirrettävä toiseen huoneeseen, hänelle on annettava vettä peseytyäkseen ja puhtaat vaatteet, minä käsken sen Klaus Flemingin nimessä. Tällä tavalla te tapatte vangin, joka on marskille niin kallisarvoinen. No, käskyni ovat heti täytettävät!
Ja hän käännähti inholla vankihuoneen ovelta, ikäänkuin hän itse tuosta ryysysestä miehestä ei vähääkään välittäisi, — mutta hän oli jo nähnyt nuorukaisen silmästä, että tämä oli hänen tarkotuksensa oivaltanut. Vaan eukko juoksi hätääntyneenä hakemaan miehensä avukseen, vanki siirrettiin toiseen, suurempaan huoneeseen, jonka ovella ei ollut telkeitä, ja hänen päälleen puettiin vuokraajan omat juhlavaatteet; ja kahle, jolla hän komerossaan oli ollut seinään kytketty, jäi siihen, joten Hieronymo pääsi vapaana liikkumaan uudessa huoneessaan. Pönkän varasi eukko lähtiessään huoneen ovelle lukon vahvikkeeksi, kun ei ehtinyt siihen saada puomia sovitetuksi.