Anna ei ollut näitä puuhia enää huomaavinaankaan, hän hankkiusi muka jo itse levolle huoneessaan rakennuksen toisessa päässä, vaan hän seurasi kumminkin tarkoin kaikkia talonväen toimia ja harkitsi sillaikaa mielessään suunnitelmansa yksityiskohtia myöten valmiiksi. Hänen sielunsa oli kuin äärimmilleen pingoitettu, jokainen risaus pani hänet hypähtämään. Ja tuskalla hän odotti, että joutuisi yö, — yö, pimeä ja hiljaisuus.
Ilta tuli, huhtikuun leppeä, kuutamaton ilta ja Anna sulkeusi hänelle valmistettuun vierashuoneeseen, sammutti tulet ja odotti. Vaan makuulleen hän ei ruvennut … hän istui ja kuunteli, hänen kuuloaistinsa tuntui yhtäkkiä kehittyneen äärettömän teräväksi, hän kuuli etäältäkin pienimmänkin liikauksen. Tuvasta hän kuuli oluttajuovain miesten sekavaa porinaa, kuuli, kuinka siellä sitten vähitellen kaikki kävi hiljaiseksi. Tallista hän kuuli hevosten kavioiden kopsetta, vaan sekin vaikeni, eikä kohta enää kuulunut muuta, kuin joskus päärakennuksen toisesta päästä joku pehmyt, varovainen askel. Silloin Anna hiljaa puki päälleen mukanaan tuomansa palvelustytön puvun, hiipi kuin kissa varpaillaan ulos ja seisoi kauan liikahtamatta kinoksessa. Ei tuulenkaan henkäystä kuulunut. Hän terästi mielensä, meni talliin, riisui tiuvut längistä, valjasti hevosen, — siihen hän oli toki lapsena oppinut, mutta ihmeteltävällä varmuudella ja taitavuudella hän sen nyt suoritti —, ajoi sen hiljaa tielle ja kiirehti takasin sisään… Hän toimi kuin varas, nopeasti, päättävästi, varman suunnitelman mukaan, ja kumminkin hän mielestään toimi kuin unessa, vaistomaisesti, jonkin välttämättömän pakon ajamana…
Jo seisoi hän pönkitetyn oven takana, tarttui pönkkäpuuhun… Siltapalkki narahti… Anna hytkähti, oli pudottaa romauttaa raskaan malon lattialle. Vaan hän keräsi vielä kerran kaiken malttinsa ja voimansa. Lukko risahti, ovi aukeni pimeään huoneeseen, — vaan samassa Anna tunsi käsivarsiparin syleilevän itseään ja vetävän häntä varovasti ulos…
Paluutie oli vapaa, ei ollut hetkeäkään hukata. He oikasivat hangen yli maantietä kohden, juoksivat kuin vainotut; siinä tie, siinä reki, sen perässä he jo istuvat ja hepo lähtee hölkkäämään eteenpäin, Hieronymon vielä hakiessa ohjaksia käsiinsä. Hän tempoo suitsista, virkku juoksija parantaa vauhtinsa. Vaan Anna ei tätä enää huomaakaan, hänen voimansa, hänen neuvokkuutensa on lopussa, hän makaa siinä kuin tiedotonna ja avutonna. Mutta yhtäkkiä hän havahtuu:
— Minne päin?
— Länteen, länteen, pois Suomen mantereelta. Meidän on ennen aamun valkenemista oltava merellä.
Ja Hieronymo kiirehtii yhä hevostaan, joka jo panee parastaan. Keli on pehmyt, kevät on jo pitkälle ehtinyt ja sää on suojanen. Lauhkea on yö, metsä pimiä ja äänetön ja äänetönnä rekikin edelleen vierii.
Reessä istujatkaan eivät katkase sitä äänettömyyttä, he eivät ensi aluksi puhu toisilleen mitään, sana ei lähde suusta, he vain katselevat pimeään, pilviseen yöhön. Mutta yhtäkkiä Hieronymo kohoo reessä, käännähtää tyttönsä puoleen ja päästää hiljasen naurun:
— Tottatosiaan, kuiskaa hän, sinä olet soma talontytön puvussa, Anna. Entä minä, vuokraajan väljissä juhlavaatteissa ja ilman lakkia, — minkälainen olen minä?
Tosiaankin, mies oli ilman lakkia. Sitä ei ollut eukko hänelle uuteen huoneeseensa hankkinut eikä ollut Annakaan sitä arvannut mukaansa varata. Tuo hullunkurinen havainto yhtäkkiä vapautti heidät siitä jännittyneestä mielentilasta ja juhlallisesta hiljaisuudesta, jossa he näihin asti olivat kulkeneet, ja he ratkesivat molemmat lapselliseen, herttaseen, helpottavaan nauruun, joka kuin taikavoima tuntui sulattavan heidän mielensä hilpeään, keveään iloon. Olipa kuin kaikki muut huolet, kärsimykset, pelot ja jännitykset olisivat yhtäkkiä karanneet, eivätkä he sillä hetkellä näyttäneet muistavan enää muuta, kuin että nuorukainen ajoi avopäin, ilman lakkia, keväisessä yössä.