— Missä lakkisi … avopäin … sinähän vilustut, puhui Anna naurunsa sekaan.
— Siitä ei hätää ole, yö on lauha ja mulla on vielä vankka tukka, vaikka sitä kyllä jäikin Yläneelle. Ja sitäpaitsi, saadaanhan me lakkikin … noin, tietysti ukolla on äimä peräsimineen takkinsa liepeessä ja olisipa kumma, ellei reen pohjalta löytyisi kirvestä, — sehän on aina mukana.
— Lakki äimästä ja kirveestä…?
— Niin, pidä suitsia tuokion, tyttöni, aja nopeasti.
Hieronymo löysikin kirveen reen pohjalta. Hän kohotti esiin karhuntaljan lievettä, jolla he istuivat, iski siitä kirveellä irti tarpeellisen viipaleen karvaista nahkaa ja istui sitten rauhallisesti pimeän päässä ompelemaan itselleen lakkia. Ja lakki siitä syntyi, tosin ei mitään hienoa tekoa, vaan tarkotuksensa täysin vastaava.
Tuo pieni juttu oli katkaissut pakotunteen kahlehtivan lumousvoiman ja siitä pitäin lähti tarina kepeästi luistamaan reen perällä, sitä vilkkaammin, kuta enemmän matka kului ja kuta kauemmas jäi Yläneen kartano. He pääsivät reippaalle, rohkealle tuulelle, Hieronymo varsinkin oli vallaton kuin poika. Tuo terve, raitis ilma, jota hän nyt ensi kerran hengitti kolmeen kuukauteen, nousi hänelle kuin päähän, tuo vapauden helpottava tunne, jota hän niin kauan oli kaivannut, hänet hurmasi ja huumasi. Ja Annassakin oli tuo riuhtova mielen jännitys, tuo sielun hätä ja tuska, muuttunut autuaaksi tunteeksi siitä, että hän sittenkin, kaikista vaikeuksista huolimatta, oli löytänyt pitkällisten unelmainsa päämäärän, elämänsä kaihotun onnen. Ja siksi tuntui tämä yö molemmista kuin onnen ja autuuden yöltä.
Vaan sen tunteen seassa piili vielä pelkoakin, joka vähäväliä pulpahti esiin.
— Olemmeko turvassa, jos takaa-ajajilta pääsemmekin merelle asti? kysyi Anna huolissaan.
— Me olemme nyt jo turvassa. Sinä olet paljo minun vuokseni uskaltanut, Anna, se, mikä on jälellä, se on vain leikkiä.
— Sinä tiedät, mikä minulle on voimaa antanut, niin, se antaa sitä kyllä vieläkin.