— Koettaa täytyy ainakin, tuumi Hieronymo, — mikä siinä on muu kuin palaaminen, jos meri aukiaa vastaan.
Vaan palata hän ei aikonut missään tapauksessa ja arvelematta he ajoivat edelleen, aina vain länttä kohden, — tuonne etäältä kuumottaviin saariin heidän ainakin täytyi yöksi päästä ja ne lähenivätkin jo lähenemistään. Mutta railoja vilkkui myös jo aivan läheltä tietä ja vaivoin he muutamain ylitse pääsivät. Tuuli virisi illan kuluessa ja pari tuntia ajettuaan kuulivat reessä istujat yhtäkkiä hulahduksen … jää oli erään halkeiman reunassa murtunut hevosen alta ja tämä upposi korskahdellen siihen aventoon, vetäen rekeä perässään. Nuolena lennähti silloin nuorukainen jään reunalle, tempasi tytön syliinsä reestä, joka jo sekin oli veteen vaipumassa, ja kantoi kiinteälle jäälle. Sitten koetti hän auttaa hevosta ylös, vaan siihen hänen voimansa eivät riittäneet; hevonen kangistui kylmässä vedessä, vaipunut reki veti sitä alaspäin, se painui, ponnisti vielä — ja katosi.
— Hukkui tuo kelpo eläin, pelastajamme!
— Rauha sen haudalle. Vaan meillä on nyt itsellämme tosi kysymyksessä. Pimeä ehtii, tuuli kiihtyy, railoja aukenee, — kiirehdittävä on meidän maata kohden, tuonne lähimmälle rannalle. Kestävyyttä, Anna, rohkeutta, — tänne kätesi!
Ja reippaasti kävellen lähtivät he taivaltamaan maata kohden. Päivä pimeni, yö tapasi, pitkäksi kävi taival ja Anna yritti väsymään. Leveitä railoja oli kierrettävä, uusia syntyi myötään. Tuuli näet kiihtyi kiihtymistään, vinkui pitkin aavikkoa ja rynnisti jäitä vastakkain; kaamealta kuului kumea kohina ulohtaalta auvenneelta selältä ja jään pauke oli pelottava. Vaan sitä vinhemmin he puolijuoksussa ponnistivat maata kohden ja siinä olikin edessä jo tumma piiru, kallioinen rannikko. Sinne he syöksivät ja heidän saaren alle saapuessaan tuntui jo jää alla notkuvan ja heiluvan…
Vaan he olivat maissa, joskin väsyneinä ja märkinä, ja kappaleen rantaa kuljettuaan he löysivät kalastajamökin ja pääsivät sisälle lämpimään. Saari oli pieni pirstale Iniön saariryhmää, jossa näihin aikoihin pelkkiä kalastajia asui, eikä tällä saarella ollut kalastajamökkejäkään kuin kaksi. Ystävällisesti otti mökin väki pakenijat vastaan, osanotolla kuunnellen heidän kertomusta vaarallisesta seikkailustaan halkeilevalla jäätiköllä. He saivat ruokaa ja yösijaa ja nukkuivat kohta uupuneen syvää unta.
Mutta kun pakolaiset aamulla herättyään kävelivät rantaan, oli öinen myrsky jo tehnyt ihmeitä; heidän tiensä, jota he olivat tulleet, oli kateissa, laajoja jäälauttoja ja korkealle kasaantuneita jäävuoria uiskenteli vaahtopäisten laineiden lomassa ja aallokko repi parhaallaan auki etäämmällä olevan, vielä kiinteän jään reunaa. He olivat saapuneet viime hetkessä, muutamia tunteja myöhemmin olisivat he saaneet jakaa hevosensa kohtalon.
Nyt he olivat taas vankina, mutta se ei heitä pelottanut; he olivat armeliaan luonnon vankeja, vankeja yhdessä, vankeja vapaudessa. Ja turvassa he myös tiesivät olevansa. Mökin väki kohteli heitä hyvin, ja rauhallisesti he siis asettuivat odottamaan meren lopullista aukenemista, päästäkseen sitten johonkin laivaan, joka heidät veisi suoraan Ruotsin rannalle.
Vaan verkkaseen aukeni meri, etäältä kuultava sisäsaaristo näkyi vielä kauan olevan jään peitossa, ja koko sen ajan oli kaikki liike katkaistu Iniön saariin. Kului viikko, kului toinen, — vaan ikäviksi ne eivät pakolaisille käyneet. He viettivät täällä kuin kuherruskuukausiaan, seuraten keväiseltään heräävää luontoa ja kävellen saaren louhisilla rannoilla. Alusta ei näkynyt tulevaksi Suomesta päin, jolla he olisivat päässeet meren yli. Vihdoin he eräänä päivänä näkivät ulompana merellä purjeveneen, joka näytti luovivan Ahvenaan päin. Hieronymon pyynnöstä läksi kalastaja soutamaan sen luoville ja kysymään, ottaisiko purjehtija kahta matkustajaa mukaansa. Kalastaja palasi, purjehtija jatkoi luoviaan.
— Hän siis ei ottanut pysähtyäkseen? Kuka se oli?