— Se oli sananviejä, joka kertoi matkansa kiirehtivän, hänellä oli vietävänä tärkeitä viestejä Ruotsiin.
— Mitä tärkeitä viestejä?
— Semmoisia, että Klaus Fleming on kuollut…
Nuoret pakolaiset hytkähtivät, he eivät voineet pidättää hämmästyksen huudahdusta. Kalastaja katseli aivan kummissaan, kuinka valtavan vaikutuksen tämä uutinen teki noihin talonpoikasiin ihmisiin, — sehän näytti heihin aivan mieskohtaisesti koskevan. Mutta mitäpä se häneen kuului, hän rupesi korjaamaan venettään rannalla. Kauan pysyivät pakolaiset ääneti, Anna istuen rantakivellä, leuka käteen nojauneena, Hieronymo vieressä seisten ja miettiväisenä katsellen ulapalle. Vihdoin nuorukainen virkkoi:
— Anna, nyt me lähdemme Turkuun, meillä on siellä asioita ajettava, ennenkuin Ruotsiin joudamme.
— Turkuun, kuinka uskaltaisimme?
— Turvallisesti voimme sinne nyt lähteä, saatamme huoletta riisua valepuvutkin pois, mutta voimmehan ne varoiksi pitääkin. Klaus Fleming on kuollut, runko on taittunut, koko maa on neuvotonna ja päätönnä, — meitä ei nyt kukaan ahdistele, ei kenkään uskalla enää nostaa kättään herttuan airutta vastaan. Niin, me lähdemme Turkuun, minun täytyy sieltä herttualle viedä tästä merkkitapauksesta tarkemmat viestit ja Turustahan pääsemme parhaiten ruotsalaiseen laivaan.
Ja kääntyen kalastajan puoleen, joka siinä syrjemmässä venheensä ääressä puuhasi, virkkoi Hieronymo:
— No, nyt lähdette meitä viemään Turkuun, ei täältä muuten näy pääsevän Ahvenaan. Ja onhan sieltä jo teidänkin tuotava suolat ja jauhot.
Se oli totta sekin, kalastaja suostui ehdotukseen. Ja hän rupesi kohta panemaan suurta silakkavenettään kuntoon Turkuun lähteäkseen.