XV.
Tammi kaatuu, oksat varisevat.
Verkkasesti ajoi yksinäinen ratsastaja keväiseltään jo sulautumistilassa olevain maisemain läpi iltahämärissä Perniöstä etelään päin Pohjan pitäjää kohden. Tie, jota hän ajoi, oli musta ja lionnut, hevosen oli siitä vaikea illan pimetessä löytää kovinta kohtaa ja usein sillä upottikin jalka, taikka yritti se kompastumaan kaljamalla. Mutta ratsastaja kiirehti sitä siltä yhä parantamaan vauhtiaan.
— Hölkkää pois, taival on pitkä…!
Tämä yksinäinen ratsastaja, joka siten usein kohottausi hevostaan kannustamaan, oli Kaspar Gröning. Mutta sillävälin hän ratsasti pää kumarassa ja hervotonna suitsia pidellen, ikäänkuin vaipuneena raskaita mietteitä hautomaan. Ei hän oikeastaan tiennyt, miksi hänen mielessään risteili niin synkkiä aavistuksia eikä mistä ne mustat mietteet nyt olivat kotosin. Vaikuttiko siihen tuo illan yksinäinen, jylhä hiljaisuus, jonka keskestä ainoastaan joskus kuului huokauksentapaista huminaa, kun tuuli heilautti metsän mustina seisovain puiden latvoja, vai syntyivätkö nuo tuumat niistä tapauksista, joiden vaikutuksesta hän näin yksin oli tälle öiselle matkalle joutunut…? Niin, ne olivat varmaankin lainamietteitä, tarttuneita Ebba-rouvan huolista ja epäilyksistä … hänen emäntäänsä olivat koko päivän synkät aavistukset vaivanneet.
— Pysy tiellä, ruuna, elä nuku!
Tälle yksinäiselle ratsastukselle oli Klaus Flemingin kirjuri äsken lähtenyt Perniön kuninkaankartanosta, johon he samana päivänä Ebba-rouvan kanssa reellä olivat saapuneet Kuitiasta. Marski, joka oli ollut Pikkalassa, oli näet erityisen sanantuojan kautta kutsunut vaimonsa ja kirjurinsa vastaansa tuohon Perniön kuninkaankartanoon, jossa hän lupasi heitä odottaa. He olivat kohta lähteneet matkalle, Ebba-rouva aivan hätääntyneenä tuosta oudosta kutsusta, ja kärsimätönnä oli hän ikävöinyt perillepääsön hetkeä tavatakseen miehensä. Mutta kun he, kelirikon vuoksi myöhemmin kuin oli sovittu, saapuivat Perniöön, ei marski siellä vielä ollutkaan. Silloin oli Ebba-rouvan levottomuus kiihtynyt äärimmilleen, hän oli itse aikonut lähteä yötä myöten jatkamaan matkaansa vaikkapa Pikkalaan asti, kunnes miehensä tapaisi. Vaan sellainen ponnistus olisi toki tällaisella kelillä ollut hänelle liian rasittava ja siksi oli Gröning tarjoutunut yksin yön läpi edellä ratsastamaan marskia vastaan, hankkiakseen tietoja hänen viipymisensä syistä…
— No, välemmin ruuna, meidän täytyy joutua…!
Ruuna paransi vähän vauhtiaan kun ehti aavikolle, missä tienpaikan paremmin näki, mutta hiljenti taas, kun metsään tultiin. Ja mies selässä jatkoi ääneti mietteitään.
Kummallinen se oli ollutkin tämä marskin kutsu, koskaan ennen ei hän ollut tällä tavoin pyytänyt Ebba-rouvaa vastaansa … mistä tämä hellyys ja ikävä nyt yhtäkkiä oli kotosin…? Aina Pohjanmaanretkeltään palattuaan oli marski ollut omituisen hiljainen ja talttunut, ikäänkuin luontonsa olisi pehmennyt. Tuo kapina oli häneen syvästi koskenut ja tuntuipa aivan siltä, kuin hänkin olisi jotakin varonut…? Mitävarten hän yksin oli sinne Pikkalaan lähtenytkin, ei malttanut odottaa, kunnes hän, Gröning, olisi Turusta mukaan ehtinyt … ja olisihan hän hyvästi ehtinytkin, ellei se tyttö silloin juuri olisi ottanut kadotakseen… Kummia kujeita … ai, ai, sinä lankomies…! Siellä se nyt marski viipyy, mikä lie syynä…