Ilta kului, verkkaaseen edistyi matka. Hevonen oli väsynyt ja uupumus rupesi yön lähetessä voittamaan miehenkin. Mutta ei siinä auttanut säästää kumpastakaan, Gröning vain kiirehti ratsuaan. Lepäämättä hän aikoi läpi yön kulkea, kunnes yhyttäisi isäntänsä, aikoi vain Pohjan kievarista vaihtaa vereksen hevosen alleen. Marski oli hänetkin kutsunut luokseen, siksi täytyi joutua, ja Ebba-rouvalle piti myös viipymättä saada laitetuksi lohduttava sana … jos mahdollista lohduttava…
Jo aukeni vihdoin kylänpaikka esiin, siinä oli Pohjan pitäjän kirkko, ja Gröning kannusti ratsuaan, ajaen pyrynä kievarin pihalle. Vaan täällä hän, äkkiä pysähdyttyään, vielä tuokioksi jäi satulaan istumaan … hän oli tuntenut marskin matkareen pihalla. Kohta siihen ilmestyi marskin seurassa olleita huovejakin, vanha Eenokki etupäässä käveli verkalleen hänen luokseen.
— Marski on siis yöpynyt tähän? kysyi Gröning kummastuneena, sillä marskin ei ollut juuri tapana näillä matkoilla yöpyä, hän nukkui reessä ja ajoi yhteen pohteeseen.
Eenokki nyökäytti päätään mitään vastaamatta. Gröning hyppäsi satulasta ja uteli levottomampana:
— Onko hän sairas, hä, mikset vastaa?
— Hän makaa tuolla tuvassa.
Vanhan huovipäällikön ääni oli alakuloinen ja melkein kuin toivoton. Hän, itse rautamarski, oli jäänyt sairaana makaamaan kievarin vuoteelle, johan se tuntui kovin oudolta ja avuttomalta. Tämä ei Klaus-herran karaistujen huovien mielestä tiennyt mitään hyvää ja siksi he kuin turvattomina astelivat pihalla ja pirtissä, toisiaankaan paljo puhuttelematta.
— Milloin hän sairastui? kyseli Gröning vielä.
— Hän oli pahoinvoipa jo Pikkalasta lähdettäissä, vaan tahtoi kumminkin joutua rouvaansa vastaan. Mutta täältä hän ei jaksanut enää eteenpäin.
Gröning kiirehti sisään matkustajatupaan. Huone oli puolipimeä. Lieden ääressä, sitä pimentäen, seisoi mestari Markkus, jonka Ebba-rouva oli Kuitiasta, huolissaan miehensä terveydestä, laittanut Klaun mukaan, seisoi siinä kattilaa hämmentäen, nähtävästi keittäen potilaalle joitakin lääkkeitä. Varjossa, karsinanurkassa, oli suuri vuode ja siinä makasi Suomen mahtava marski kalpeana ja äänetönnä, silmät miettiväisinä kattoon päin tähdättyinä. Gröning astui lähemmäs ja silloin marski hänet huomasi; hän vilkastui kohta ja virkkoi iloisella äänellä: