Nyt Gröning vasta keksi, mitä hänen lankonsa tarkotti. Olihan hän nähnyt, kuinka Anna oli Birckholtzin tervehtiessä punastunut, vaikkei ollut siihen silloin suurempaa merkitystä pannut. Mutta nyt hän puolittain halveksuen, puolittain säälien naurahti.
— Voi poika parka, miten haaveksitkaan, yhteen silmäniskuun rakennat kokonaisia ilmalinnoja ja kuvittelet mahdottomuuksia. Varo vain, ettet vedä päällesi marskin vihoja.
— Ehei, lankomies, meistä tulee marskin kanssa hyvät tuttavat ja ehkä vielä muutakin, — ehei, lankomies! Mutta se mulle lupaa: elä käy ennen aikojasi kieliä kantelemaan, jos mitä huomaatkin.
— Minä en lupaa mitään, mutta sinä hupsit, lankomies, vai unissasiko puhut?
— Perästä kuuluu, miten minä hupsin. Meidän pojilla on suuret aikeet ja hyvät toiveet. Vaan ei nyt puhuta — nyt nukutaan.
— Nuku pois houreet päästäsi, lankomies, parasta on.
Niin vaipuivat viimeisetkin valvojat Vääksyssä uneen.
IV.
Helsingissä vuonna 1593.
Suomen nykyisen pääkaupungin paikka eli n.s. Estnäsin niemi oli vielä kolmisen vuosisataa sitten autio, jylhä, karu kivikkokangas, jossa kallioisten vuorten rinteillä kasvoi harvaa, huonoa näreikköä ja jossa kukkulain välisissä laaksoissa olevain lampien matalat, liejuiset savikkorannat vieroittivat asutusta luotaan. Meren lahtien varsilla, siellä, missä ystävällisempi ruohokkoranta katkasi tylyn ja kylmän kivikko-ahteen, samoin kuin suuremmissa saarissa, oli siellä täällä kalastajain mökkejä, vaan ei ollut siihen aikaan vielä kukaan ajatellut kaupungin rakentamista näille niemekkeille eikä mikään tähtienlukijakaan ollut ennustanut sinne Suomen vastaista pääkaupunkia. Asutus keskittyi yleensä noihin aikoihin jokisuihin ja jokivarsille ja niinpä oli Vantaanjoen suistokin jo vanhastaan seutunsa asutuksen keskustana, kaupan ja liikkeen välityskohtana. Ja siellä se oli kertomuksemme aikoina jo nelisenkymmentä vuotta sijainnut se kaupungintapainen, joka siihen aikaan kantoi Helsingin nimeä.