Anna istui kauan aikaa vastaamatta, katsellen venheen laidan yli kirkkaaseen kalvoon, johon kuvastui tuo sama taivas, jonka sineä Elina oli ylöspäin ihaillut. Ja hän näki siinä oman kuvansakin, joka seurasi mukana, venheen hiljaa keinuessa eteenpäin: näki kahdenkymmenvuotiset tytönkasvot, joita tuuhea tukka seppelöi, näki korkean otsan ja hienosti punehtivat posket. Mutta kuvastuipa ikäänkuin pieni surunvoittoinen varjo suun tienovilla, joka oli vakava ja suljettu, ja silmistä säteili kuin hillittyä kaihoa ja tyydyttämätöntä kaipausta. — Elina kumartui myös tuota kuvaa katsomaan ja virkkoi viitaten siihen sormellaan:
— Jotakin Annakin kaipaa, kaipaa hartaasti ja syvästi. Mutta mitä?
Anna katseli yhä alas vesikuvastimeensa ja vastasi siitä melkein kuin itselleen:
— Hartaasti ja syvästi, se on totta. Ja kumminkin minä tyytyisin niin vähään, niin vaatimattomaan, kunhan sitä vain saisin vilpitöntä ja puhdasta.
— Ja mitä se olisi?
Anna ujosteli hiukan ja lausui verkalleen:
— Se olisi kipene hellyyttä, rakkautta, — muuta en mitään vaatisi elämältä. Mutta juuri sitä olen ikäni saanut kaivata ja kaihoilla ja saan ehkä kaihoilla aina.
Ikäänkuin pettyneenä siirrähti Elina taas toverinsa vierestä ja virkkoi melkein ilkkuen:
— Vähäänpä tyydyt, pikkusielu! — »Kipene rakkautta», — niin mitätöntä, niin imelää! Vaan on kai onnellista, kun vaatii vähän, sen toki saapi tyydytetyksi.
— Ja kuitenkin se on minulle kaikki. Tuota »mitätöntä» olen lapsuudestani asti unelmoinut ja aina olen sitä ollut vailla. Vaan jos kerran löydän ihmisen, johon täydellisesti luottaa voin, niin minä en häntä enää laske, en koskaan, oi, en mistään hinnasta. Minä riipun hänestä hellittämättä kiinni, sillä minä tahdon toteuttaa elämäni unelman, toteuttaa täydelleen, juoda pitkissä siemauksissa polttavaan janooni. Oi, te kevään hennot hengettäret, taikokaa mulle tuo pikkuinen onneni!