— Kas, voithan sinäkin Anna olla intohimonen, huudahti Elina nousten pystöön venheessä. — Se on oikein, silloin pääset kyllä toiveesi perille. Vaan katsoppas tuonne selälle, siellä näet jo onnen linnasi liehumassa, jatkoi hän viitaten ulapalle, jossa leppeä maatuulen hengähdys taas oli hetkeksi kohottanut pinnalla liitelevät huurut, jotka nyt paksuna usvana kohosivat taivaalle muodostaen häilyviä harjoja ja torneja.
— Linna tai tölli, sama se, kunhan siinä on onnea, vastasi Anna ja rupesi, asettuen taas suorana istumaan perään, melomaan venettä eteenpäin. — Mutta aamupäivä kuluu ja me unehdumme tähän haaveilemaan. Souda vielä hetkinen, Elina, että ehditään kirkkorantaan, ja minä saan viedä kukkaseni äitini haudalle.
Elina istui soutamaan ja voimakkaasti hänen hentoset, mutta jäntevät kätensä vetivätkin, joten venhe nopeasti kiiti niemien ohi ja siitä laajenevan lahden pohjaa kohden. Perässä istuva tyttö katseli uinaillen tuota ohiliitelevää rantaa, jossa luonto keväiseltään heräili. Vesirajassa kasvavat lepät tekivät parhaallaan lehteä, vaan koivikko ylempänä törmällä helotti jo vihannalta isolla hiirenkorvalla. Ja rinteellä oli nurmikko nuorella nukalla ja rannan valkonen hiedikko näytti ikäänkuin hekkumoiden kylpevän päivän kuumentavassa paahteessa. Niin kirkas, niin iloisa oli tuo rannan valoisa väri ja veden kiiltävä kalvo, jotta neitonen sitä melkein kadehtien katseli. Noin paljo valoa ja lämpöä oli kumminkin maailmassa, ah, miksi piti kuitenkin hänelle yksin elämän olla näin ilotonta ja lämmötöntä ja valotonta! Yksi säde vain hänellekin tuota luonnon lämmittävää, virkistävää lempeä, ja hän tunsi, että hänenkin sydämmessään voisi vallita tuollainen valoa ja voimaa uhkuva kevät.
Jo kääntyi venhe viimeisen niemen kärjestä ja siinä olikin korkealla rantaäyräällä edessä Paraisten vanha, valkeaseinäinen kivikirkko, jonka pienet, värikkäät lasit kimaltelivat kirjavina päiväpaisteessa. Neitoset nykäsivät venheensä hiedikolle ja nousivat törmälle. Kirkko oli vielä, kuten oli tapana ollut katoolisajalla, arkisinkin auki kaikkien käytäväksi, joten tytöt suorastaan astuivat sisälle, kävelivät alttarin luo ja polvistuivat hetkeksi sen eteen. Se oli pieni, vanha saaristolaiskirkko, vanhimpia Suomessa, ulkoapäin karkean näköinen, vaan sisästä se oli kaunis; seinät olivat täynnänsä maalauksia ja katoolisaikaisia veistokuvia, joita ei tästä kirkosta vielä oltu riistetty, katosta riippui kullattuja ruunuja, kimaltelevia olivat kynttilänjalat alttarilla ja kirjatut ompeleet koristivat seinällä riippuvia messupukuja, — niitä olivat kirkon ylhäiset suosijat sille lahjoittaneet.
Alttarin molemmilla puolilla oli useita hautakumpuja, koristeinaan raskaat kiviarkut. Elina-neiti, joka ensi kertaa oli käymässä Paraisten kirkossa, katseli uteliaisuudella näitä vanhoja muistomerkkejä, sillävälin kuin Anna laski mukanaan tuomiaan tuoreita seppeleitä kahdelle vierekkäin olevalle kummulle. Toisen ääressä niistä hän viipyi polvistuneena kauan ja Elina seisoi syrjemmässä ääneti, sillä hän tiesi, että orpana lepäsi siinä äitinsä haudalla.
— Ovatko nämä kaikki esivanhempaisi hautoja? kysyi hän vihdoin, kun
Anna astui hänen luokseen peremmäs kuoriin.
— Kaikki Flemingejä. Ne ovat isäni jälleen kuntoonpanemat, sittenkuin kirkko hautakammioineen kauan oli ollut tanskalaisten hävityksen jäliltä rappeutuneena.
Ja Anna kertoi orpanalleen kuka kussakin haudassa lepäsi, tulkiten niiden latinaisia hautakirjoituksia.
Perimmäinen hautakumpu alttarin kupeella oli vanhan laamannin Jaakkima Heikinpoika Flemingin, joka oli perustanut suvun tilukset ja vallan Suomessa ja kuollut Paraisissa Sturein hallituksen levottomina aikoina 15-sataluvun alulla. Hänen vieressään makasivat hänen kuuluisat poikansa, Eerik ja Ivar Jaakkimanpojat, joista edellinen oli Annan isänisä, yhtä kunnioitettu sotasankarina ja Suomen vapauttajana tanskalaisten ikeestä, kuin peljätty alustalaistensa rasittajana. Hänen hautakummussaan luettiin sanat: »Flos et columna Finlandiae», Suomen kaunistus ja tuki, kuollut Kuitiassa 1548. Paljo vereksempi hautakumpu oli hänen rinnalleen pystytetty hänen vaimolleen, Hebla Sparrelle, joka ankarana emäntänä oli Suomessa Flemingin tiloja hallinnut kolmattakymmentä vuotta miehensä kuoleman jälkeen. Eerik ja Hebla Flemingin kaksi poikaa lepäsi myöskin jo Paraisten kirkossa; toinen, Filippa, Annan setä, ja toinen hänen isänsä Jaakkima. Tässä viivähti Anna taas hetken: tuota isäänsä hän ei ensinkään muistanut, hän oli ollut aivan pieni tämän kuollessa. Vaan sitä, joka siinä viereisessä haudassa lepäsi, Jaakkiman puolisoa, äitiään, Agda Pietarintytärtä, Anna vielä vähän muisti niinkuin herttaista, suloista unelmaa lapsuutensa ajoilta. Juuri tätä hautaa hän vielä vuosittain, äitinsä kuolinpäivänä keväillä, kävi kukkasilla koristamassa, viettäen hetken siinä lapsuutensa muistoissa. Olihan hänelle kuin vuotuinen juhlapäivä tämä, jolloin hän aina souti Paraisten vanhaan kirkkoon Kuitiasta, jossa hänellä oli kotinsa Klaus Flemingin perheessä. Tällä kertaa oli hänellä nyt tällä matkallaan mukanaan sukulaisensa ja ystävättärensä Elina Fincke, Peipotin herran Sten Fincken tytär, joka äitinsä puolelta oli hänkin Fleming sukua ja tänä kevännä oli vieraillut Kuitiassa mahtavan Klaus herran ja hänen yhtä mahtavan vaimonsa, Ebba Stenbockin, perheessä.
Tyttöjen seistessä siinä vanhojen hautakumpujen vieressä kuului yhtäkkiä etempää kirkosta vanha, ystävällinen ääni: