— Kukkasia kirkossa, kukkia haudoilla ja hautain vieressä!
Tytöt kääntyivät ympäri ja Anna tunsi Paraisten vanhan kirkkoherran, Maunu Gröningin, joka oli nähnyt Kuitian venheen laskevan kirkkorantaan ja nyt tuli tervehtimään isäntänsä väkeä. Klaus Flemingillä oli näet hallussaan melkein koko Paraisten pitäjä ja oli Maunu-herra siis hänestä suuressa määrin riippuvainen.
— Niin, nythän on taas rakkaan Agda-rouvan kuolinpäivä, Jumala siunatkoon sen lempeän rouvan muistoa, puhui pappi tyttöjä tervehdittyään. Hän oli Annan erityinen suosija ja ystävä ja hänen luokseen pistäysi Anna mielellään keskustelemaan äidistään, jonka nimeä Klaus herran ylhäisessä perheessä harvoin mainittiin. Tässä suvussa, joka oli maansa ensimmäisiä ja jossa emännöitsi Kustaa Vaasan kolmannen puolison, Katarina Stenbockin sisar, katsottiin näet Jaakkima-vainajan käyneen suvulleen ja nimelleen arvottomaan liittoon, kun nai porvaristyttären, eikä asiata arveltu parantavan senkään seikan, että hän oli tehnyt sen korkean suosijansa Eerikki XIV:nen nimenomaisesta tahdosta. Anna itse oli usein setänsä perheessä saanut tuntea tuon äidinpuoleisen syntyperänsä halpuutta, joskaan hänelle ei oltu koskaan tehty täyttä selkoa äitinsä aikusemmista vaiheista. Mutta siksi hänessä kytikin harras halu saada siitä selkoa, ja hän oli nyt kerrankin päättänyt kirkkoherralta, tuolta vanhempainsa luotettavalta ystävältä, pyytää tarkempia tietoja äidistään ja suvustaan.
Anna ja kirkkoherra astuivat rinnakkain ulos kirkosta, mutta Elina viivähti siellä vielä katsellen noita vanhoja seinäkuvia. Törmälle, venheen kohdalle, ehdittyään istahti Anna nurmikolle, viittasi vanhuksen viereensä ja kysäsi häneltä äkkiä:
— Mistä ajasta asti tunsitte, Maunu-isä, äitini?
— Äitisi, Anna, oi siitä on jo kauan, vastasi kirkkoherra, istuen hänkin ruohoselle rinteelle ja kooten muistojaan, — kauan lapseni, yli neljäkymmentä vuotta, yli koko joukon. Minä olin siihen aikaan Turun koulussa ja monta ateriaa söi köyhä teini Pietari-porvarin, äidinisäsi, varakkaassa talossa. Agda, äitisi, oli siihen aikaan vielä pieni tyttö, 5-6 vuotias, kirkassilmäinen, kultatukkainen. Monesti keinutin, ateriaa odotellessani, häntä näillä polvillani, kerroin hänelle satuja ja lauloin vanhoja lauluja, joita hän halulla opetteli.
— Vaan sitten muutti äidinisäni Tukholmaan?
— Sinne muutti perheineen, liikkeineen. Olot olivat silloin venäläis-sodan aikana levottomat ja epävarmat täällä Suomessa. Vaan kerran tapasin vanhan hyväntekijäni Pietarin Tukholmassakin, kävin hänen talossaankin, ollessani saaristolaisten kanssa maalaistavaroita kaupalla. Hänen talonsa oli siellä pohjoisen tulliportin vieressä ja siksi äidinisääsi siellä kutsuttiinkin Portin Pietariksi, — hänellä oli siellä arvokas sija porvariston joukossa.
— Oliko äitini silloin jo … oliko hän silloin vielä kotonaan? kysyi Anna ikäänkuin arastellen. Mutta kirkkoherra ei tuota arkuutta huomannut, hän oli aivan vaipunut omiin muistoihinsa.
— Kotonaan oli, vastasi hän, oli nuoruutensa tuoreimmassa kukoistuksessa, kaunis, viehkeä neito, joka kuului panneen kaikkien nuorten porvarispoikain päät pyörälle. Vielä hän tunsi minutkin, laihan kappalaisen, kuten hän sanoi, ja muisti vielä opettamiani suomalaisia lauluja.