— Niinkö luulet? Niin arvelin itsekin ensin, vaan annan kumminkin kuninkaan itsensä kirjoittaa hänelle. Mutta meidän täytyy kirjoittaa ystävällinen ja kohtelias kirje Kaarlo Hornille, — rakentaa ystävyyttä senkin kautta.
— Syntyyköhän siitä pysyvää sopua?
— Niin, epäilyttää minuakin. Vaan tässä ei nyt muu auta; ellei herttuaa saada lepytetyksi, ei tule mitään hautajaisista eikä kruunajaisista eikä valtakunnan hallinnosta, ei tule tästä muuta kuin yleinen kapina. Kuninkaalla ei ole tarmoa käskeä, hän epäilee ja peräytyy ehtimiseen. Herttua täytyy siis saada suositetuksi ja saapumaan Upsalaan ja siihen häntä tuskin kukaan paremmin voi taivuttaa kuin Horn.
— Niin, vaan…
— Vaan mitä?
— Eiköhän herttua silloin anasta ohjaksia yksinomaa omiin käsiinsä?
Marski istui kotvasen ääneti. Tuo kysymys ei näyttänyt olleen hänelle vieras, hän oli sitä ajatellut paljokin. Hän tarkasteli kirjuriaan kauan ja virkkoi sitten verkalleen:
— Se on luultavaa, se on varmaakin. Hän anastaa vaikutusvallan, pakottaa veljensäpojan itseään tottelemaan, esiintyy mahtavana majordomuksena. Me kai tulemme syrjäytetyiksi, ainakin joksikin ajaksi, eikä herttua tule sitä tilaisuutta laiminlyömään kootakseen vastaseksikin kaiken vallan Ruotsissa omiin käsiinsä ja masentaakseen meidät Suomessakin. Niin, niin. Jos kuninkaalla olisi selkärankaa, antaisimme herttuan paikata mökönturkkia Söderköpingissä, viettäisimme kruunajaiset ja järjestäisimme hallituksen. Vaan hän ei uskalla … päättää ja peräypi!
Marski mietti taas hetkisen ja jatkoi sitten:
— Ja meidän on suostuttava peräytymiseen, — herttua saakoon vallan — ajakseen. Kauaksi ei hän sitä saa, siksi häilyviä ollaan tuolla kivilinnassa, ettei siellä antauduta täydellisesti peräytymäänkään. Kuinka tahansa, tällä hetkellä on herttua lepytettävä ja Horn myös.