Huolissaan Hieronymo oli tuon tuuman onnistumisesta, vaan kiitollisena hän kumminkin vastaanotti ylhäisen herran ystävällisen tarjouksen, — täytyihän siinä koettaa onneaan! Vaan sillävälin olivat Hieronymon ja Annan väliset suhteet ruvenneet herättämään yhä enemmän huomiota häärahvaassa, — Anna salasi mieltymyksensä huonosti ja liian usein nähtiin heidän kuhertavan yhdessä, milloin linnan syrjähuoneissa, milloin kävelyretkillä Mälarin jäällä, milloin nuorten iloisissa mäenlaskuissa, joita ajanvietteeksi pantiin toimeen. Aatelisherrat, jotka Hieronymus hilpeillä jutuillaan oli voittanut puolelleen, sille hymähtelivät, toiset ilkkuen, toiset päätään puistellen, muistaen kuinka arka Suomen ankara marski on ylhäisestä nimestään. Vaan aatelisrouvat pyörittelivät silmiään ja supattelivat syrjässä, — tuo oli heistä jo liian julkeata ja ajan ahtaita, kaavamaisia muotoja loukkaavaa. Ennen pitkää saapuivat supatukset Ebba-rouvankin kuuluville; hän rupesi tarkkaamaan nuoren sukulaisensa käytöstä ja huolestui kohta huomatessaan, kuinka peittelemättä tämä ilmaisi mieltymyksensä liehakoivaan junkkariin. Hän päätti viipymättä nuhdella ja varottaa Annaa, ettei toki mitään puheita enää kuuluisi, kun marski, kuten oli luvannut, ehkä jo samana iltana saapuisi Strömsholmaan.
Taas oli nuoriso huvittelemassa kelkkamäessä ja ilo raikui sieltä ylös linnaan asti, jonka ikkunasta Ebba-rouva yhä ärtyvin mielin katseli nuorten elkeitä. Anna, joka kotonaan tavallisesti oli suljettu ja hiljainen, liehui siellä iloa hehkuvana ja reippaana toisten joukossa, ja häikäilemättä hän aina istahti sen kelkan keulalle, jota herttuan junkkari ohjasi alas, — he näyttivät aivan kuin yhteen kuuluvilta. Ebba-rouvan katse synkistyi, hän ei voinut käsittää, kuinka hän ei ennen ollut huomannut tuota vaarallista peliä. Heti lähetti hän kutsumaan Annan sisälle puheilleen.
— Anna, virkkoi hän holhokilleen, kun tämä punakkana ja vielä iloisen mielialansa vallassa istahti hänen viereensä, — minä olen sinulle nuoruudestasi pitäin opettanut, että aatelisneiden ensimmäinen velvollisuus on olla arka nimestään, kunniastaan ja arvostaan, sillä hän ei omista sitä yksin, se on hänelle yhteistä sukunsa ja säätynsä kanssa. Ei leikilläkään hän saa unhottaa aateliuttaan, tieto syntyperästään pitää hänellä olla veressään — enkö ole sitä sulle opettanut?
— Olette täti, vastasi Anna hiljaa, säikähtäen tätä ripitystä. Hän ei, antautuneena uuden ihastuksensa valtaan, ollut tullut ajatelleeksikaan, että häntä jo niin vähästä moitittaisiin.
— Ja sinun nimesi on Fleming, jatkoi Ebba-rouva, — kuulut maasi ensimmäiseen sukuun. Sinä ymmärrät minut. Täällä kuuluu kuiskeita, että Anna Fleming on nähty sopimattoman tuttavallisesti seurustelevan jonkun herttuan kamaripalvelijan kanssa, jonka syntyperästä ja maineesta ei ole tietoa, tuntemattoman ulkomaalaisen onnenonkijan kanssa. Minä uskon, että se on ollut vallattomuutta ja hetkellistä ajattelemattomuutta, mutta siltä minua surettaa, että joku perheeni jäseniä on voinut piloillaankaan unhottaa, mitä Flemingin nimi merkitsee.
Annalla tuota kuullessaan ikäänkuin silmät aukenivat, hän tuli nyt vasta ymmärtämään, minkälaiset vaikeudet hänellä tulisi olemaan saavuttaa sen onnen, jonka hän jo mielessään oli omakseen kuvaillut. Hän ei ollut näihin asti, antautuen rentonaan hänelle niin uuden ilon-tunteen valtaan, vielä tarkemmin ajatellut, miten olot lähtisivät edelleen kehittymään; nuorukaisen kanssa ei siitä ollut vielä koskaan ollut puhetta, heidän seurustelunsa oli kyllä ollut tuttavallista ja kuin sovittua, vaan tulevaisuudestaan he eivät olleet puhuneet. Nyt Anna käsitti, että aika on käsissä juuri sitä ajatella ja että hänen alun pitäin on paras asettua varmalle ja päättäväiselle kannalle, tulkoon vastamyrsky kuinka tuimana tahansa. Ja siinä tuokiossa hän ikäänkuin vakaantui ja kypsyi ja tyynesti hän Ebba-rouvalle vastasi:
— Ei se ole vallattomuutta, täti, eikä pilaakaan.
— No mitä se sitten on? kysyi Ebba-rouva ankarammin. — Sinä päästät oudon miehen puheillesi ja osotat hänelle huomattavaa suosiota, — siten tietämättäsikin ehkä kasvatat hänessä mielikuvia, jotka eivät kumminkaan koskaan voi eikä saa toteutua.
Nyt Annankin varsi oikeni suoremmaksi ja hänen ääneensä tuli terästä, kun hän vastasi:
— En ole seurustellut tuon miehen kanssa salaa, vaan kaikkien nähtävästi. Enkä tiedä, mitä mielikuvia olen hänessä herättänyt, en ainakaan sopimattomia.