— Kuinka tahansa, asia on kai ajettava jonkunlaiseen loppuun. Herttuan lähettiläs aikoo ehkä pyytää Annaa avioksi.
— Avioksi … mitä hulluja, siitä ei saa koskaan tulla puhetta, onneksi Annakaan ei salli asian toki niin pitkälle menevän.
— Tiedätkö sen? Ja sitäpaitse: olisiko se niin suuri onnettomuus? Mies on herttuan suosikki, tuntuu toimekkaalta ja kyvykkäältä ja nousee epäilemättä vielä korkeallekin…
Nyt Ebba-rouva vasta oikein hätäysi. Tuollaista hurjuutta hän ei toki ollut ajatellutkaan. Sehän olisi häpeä koko suvulle ja sitäpaitse … olihan Annalle jo katsottu aviomies, maansa parasta sukua; pitikö tämän lemmenjuonen nyt tulla sotkemaan sitä liittoa Flemingein ja Hornein välillä, jonka Klaus-herrakin oli suotavaksi katsonut. Ei koskaan, — vaan miten on juttu nyt ehkäistävä? — Ebba-rouva asteli levottomana huoneesta huoneeseen, hän olisi heti lähtenyt pois koko Strömsholmasta, matkustanut perheineen Tukholmaan, ellei Klaus-herraa nyt juuri olisi odotettu linnaan saapuvaksi.
Vaan nuori Hieronymus Birckholtz seurasi katseillaan Ebba-rouvan retkiä ja hänen levottomuuttaan melkein yhtä suurella levottomuudella. Kohta kun Anna oli kutsuttu kelkkamäestä pois, oli hän aavistanut, että nyt ollaan merrassa, nyt on juttu julkinen. Ja huomatessaan tyttönsä katoavan sisähuoneisiin ja rouvain supattavan sivummassa, tunsi hän ukkosta ilmassa. Hän oli kyllä itse sitä valmistellut, vaan ilma oli lämmennyt pikemmin kuin hän luuli, ratkaisu läheni liian rutosti. Hän ei ollut vielä valmis sitä kestämään … eräs seikka hänet varsinkin teki huolestuneeksi: hän ei ollut vielä neidolle mitään lopullista puhunut, ei ollut kosinut Anna Flemingiä.
Tosin oli hän jo kauan ollut varma neiden suostumuksesta, mutta hän oli itse tahallaan esiintynyt näin hienotunteisesti ja varovasti. Hän tiesi, että hänellä tytön omaisten taholta tulisi olemaan suuriakin vaikeuksia, siksi täytyi alunpitäin notkeasti luovia. Ja vielä oli siihen toinenkin syy, joka Hieronymoa sekä suututti että nauratti, mutta jolle hän ei voinut mitään, ja se juuri sekotti hänen selvän ohjelmansa ja lamautti hänen toimintakykynsä.
Nuori saksalainen oli aluksi pitänyt koko tätä lemmenjuttua leikkinä, huvituksena, vaihteluna, — kuten monta muutakin. Mutta pian siihen oli punoutunut mietteitä ja laskuja; miehelle hänen asemassaan olisi avioliitto maan miltei ylhäisimmän aatelisperheen kanssa mahtava porras ylöspäin ja eteenpäin, temppu, jota ei voinut jättää koettamatta, vaikka se uskalias olisikin; — mitäpä hän menetti, tyhjänä ylioppilaana oli hän lähtenyt maailman seikkailuihin, vähät hän tappasi jos tappasikin, vaan voitti paljo jos voitti! Vaan nämä laskutkin sotkeutuivat. Seurustellessaan tuon kainon ja luonnonpuhtaan neidon kanssa, oli hänen oma mielensäkin, niin kevyt kuin se olikin ja huikenteleva, kietoutunut samoihin pauloihin, joilla hän Annan oli vanginnut. Neidosta lähtevä lemmen tuoksahdus kasvatti hänessä itsessään sellaista ujoutta, ettei hän enää itseään ymmärtänyt. »Minustahan on tulemassa rakastunut narri, joka en uskalla tuumiani toteuttaa», niin oli hän usein puolipilkalla hokenut itselleen, vaan ei siitäkään lähtenyt apua.
Ja nyt hän tarkalla vaistollaan huomasi, että ratkaisu läheni, ja nyt juuri Annaa ei näkynyt missään, nyt, jolloin kallista hetkeä olisi ollut käytettävä.
Näissä mietteissä asteli nuori junkkari linnan huoneissa tavatakseen Anna Flemingin, vaan turhaan, — lopuksi hän arvasi, että Ebba-rouva oli kai hänet salvannut lukkojen taa. Ja taas hän meni istumaan suureen arkitupaan muitten junkkarien joukkoon, jutteli ja laski leikkiä ja vihelteli sekaan iloisia säveleitä. Siellä kerrottiin, että marskia odotettiin illaksi linnaan. Siitä poika kävi yhä levottomammaksi. Jos hän saa vihiä asiasta ja puuttuu siihen, silloin… Hehei! Hän vihelteli taas ja nauratti toisia ja lohdutti sekaan levotonta mieltään sillä ajatuksella, että eiköhän se onni taas auta suosikkiaan!
Ja päivä kului iltaan saakka.