Pihalta rupesi silloin äkkiä kuulumaan kulkusten kilinää, linnassa syntyi hälinää, isäntäväki riensi vierasta vastaanottamaan, — tiettiinhän mahtavan marski Flemingin sieltä tulevan. Silloin rupesivat Hieronymon silmät taas pälyilemään ja hän teki uuden retken sisähuoneisiin: olisipa ihme, ellei tämän hälinän aikana saisi silmänräpäykseltä edes nähdä neitostaan. Ja aivan oikein, eräässä käytävässä tulee Anna Fleming arkaillen häntä vastaan, hänkin hakevin katsein ja huolestuneen näköisenä.
— He tahtovat lähettää teidät täältä pois, kuiskasi Anna hätääntyneenä.
— Ei siitä hätää. Mutta totta on, meidät tahdotaan erottaa, ratkaiseva hetki on käsissä.
Ja nuorukainen, jossa uhkaava vastus ja hetken tärkeys viroitti valveille kaiken hänen tavallisen toimintatarmonsa, tempasi tytön käsipuolesta mukaansa yläkertaan vievään porraskäytävään ja virkkoi siellä pitemmittä valmistuksitta:
— Hetki on kiireellinen ja teidän tähänastinen ystävyytenne antaa mulle rohkeutta. Uskallatteko ruveta halvan ulkolaisen puolisoksi?
— Te kysytte sitä, minkä tiedätte. Tunteeni mulle vakuuttaa, että olemme määrätyt toisillemme, ja siksi uskallan.
— Mutta minä olen aateliton, tuntematon ulkomaalainen.
— Minä tiedän sen.
— Ja te olette mahtavan marski Flemingin ylpeää, ylhäistä sukua.
— Mutta minun äitini oli porvaristyttö.