— Minä olen herttuan väkeä, sukunne vastustajan palveluksessa.
— Minä en anna puolueiden määrätä onneani.
— Vaan teitä tahdotaan naittaa toiselle.
— Minä en suostu, sillä — sydämmeni on valinnut.
— Te sanotte sen. Silloin olette minun, vaikka teidät teljettäisiin vuorien onkaloon!
Kättä kerkesivät nuoret kerran puristaa kiireisen liittonsa vahvikkeeksi, muuta eivät ehtineet, sillä samassa kuului askeleita alhaalta ja heidän oli erottava. Mutta ennenkuin he ehtivät alas eteiseen, seisoi jo turkkipäällinen mies heidän edessään. He säpsähtivät molemmat, pysähtyivät, luullen hämärissä tapaavansa jo itse marskin. Vaan nuortealla, veitikkamaisella äänellä virkahti tulija:
— Joko taas, — noin teidät viimeksikin näin yhdessä. Ai, ai, vaarallista leikkiä, marski tulee.
— Sinäkö Gröning, terve lankomies, huudahti Hieronymus iloisena, Annan rientäessä takasin naisten huoneisiin. — Tulkoon nyt vaikka itse pääpiru, tyttö on minun!
— So, so, hiljemmin ja varovammin.
— Ei tarvis. Vaan mistä hitosta sinä taas lennät tänne minun matkoilleni?