— Herrani kumppalina tulen, — hänen miehenään pitäisi minun oikeastaan ilmiantaa sinut, joka tunkeudut meidän alueelle vaarallisissa vehkeissä.
— Ole huoletta, asia kyllä itsensä ilmiantaa. Jo tänä iltana, ellen erehdy, tulee siitä tulinen tora, kirousta ja kauhistusta, vaan minä olen valmis kaikkeen, marskisi ei voi mulle mitään.
— Köykänen olet Klaus-herran käsissä, lankomies. Sitäpaitse, tyttöä hommataan luullakseni jo kihlata toiselle, siellä kävi meillä jo kosijoita Tukholmassa.
— Ketä, — Horneja?
— Niin, nuori, ylhäinen aatelismies.
— Sitä olen varonut, vaan nyt se on myöhää; tulkoon vaikka viisi sarvipäätä, mulla on vankat varusteet, sillä tyttö on minun, kuuletko, minun.
— Kuulen, kuulen, vaan elä nuolase ennenkuin tipahtaa. Ja näytä mulle nyt se huone yläkerrassa, johon minut käskettiin asumaan, — totta lie marskin kirjurille laitettu parhaita huoneita.
— Sama kuin muillekin, kuin herttuan edustajalle. Tule, nouse.
He nousivat sinne nuorille miehille varattuun makuuhuoneeseen molemmat ja jatkoivat tarinoimistaan. Hieronymus oli reippaimmalla ja vallattomimmalla tuulellaan, mutta aina toisinaan palasi kumminkin mieleen muisto siitä myrskystä, jonka hän itse oli ennustanut vielä samana iltana ilmipuhkeavan. Eikä hän ollutkaan ennustanut väärin. Tuskin tunnin ajan oli hän jutellut lankomiehensä kanssa, kun hänelle tuotiin sana, että marski Klaus Fleming kutsuu hänet puheilleen.
— Ka niin, tässä sitä nyt ollaan, virkahti hän langolleen hieman kalveten. — Puhemies on esittänyt asian ja nyt on sulhasen itsensä käytävä tuleen.