— Poika parka, enpä tahtoisi olla housuissasi, vastasi Gröning melkein säälien. Mutta sitä ei nuori saksalainen enää kuullut, hän oli nopeasti sukassut tukkansa ja lähtenyt laskeutumaan alas portaita linnan suureen juhlatupaan, niin reippaana kuin voi. —
Marski Klaus Fleming oli saapunut linnaan. Hän oli tullessaan ollut harvinaisen hilpeällä mielellä. Olihan hän nyt muutamiksikaan päiviksi päässyt irti noista tuskastuttavista valtiollisista vehkeistä ja loppumattomista neuvotteluista, päässyt pakoon pääkaupungin katukahakoita, vastustajain pilkkapistoksia ja roistoväen sadatushuutoja. Hän, tuo ankara, juro, jäykkä mies, joka pelkillä silmäkulmillaan saattoi pelottaa väriseväksi miehisenkin miehen, hän oli kotioloissaan, perheensä ja lastensa keskuudessa, usein lempeä ja leikkisä isä, joka saattoi pitkät puhteet istua kertomassa kaskuja taikka leikkimässä lastensa kanssa. Häntä sanoivat hänen vihamiehensä raa'aksi, jopa epäsiistiksi, ja totta olikin, ettei Klaus Fleming, kuten useat muut aikalaisensa aateliset, ollut nuoruudessaan tullut omistaneeksi silloisia puolihienostuneita ulkonaisia käytöstapoja eikä sievisteleviä puheenparsia. Hän oli kasvanut Suomessa maalla, ankaran isänsä Eerik Jaakkimanpojan sotaisessa komennossa, ja hänen seuranaan olivat olleet huovit ja suksimiehet ja hylkeenpyytäjät. Siksi hän kaikenlaisia muotoseikkoja ja temppuja halveksi eikä häikäillyt jossakin hienossa aatelisseurassa julkisesti loukata niitä. Niin saattoi hän käyttää saapasvarsiaan nenäliinanaan ja kun hän joltakin ankaralta ratsastusmatkaltaan tomusena saapui hyvästi katetun ruokapöydän ääreen, ei hän salannut ruokahaluaan, vaan ahmi arastelematta vatsansa täyteen. Ebba-rouva torui häntä väliin tuosta hänen käytöksestään, vaan teki sen enemmän leikillä kuin tosissaan, sillä hän kyllä tiesi, että Klaus-herra kaiken karkeutensa ja maalaismaisuutensa ohessa osasi olla lempeäkin ja sävyisä.
Nytkin marski nälkäisenä matkalta saavuttuaan ahmasi linnassa vankan aterian ja rupesi sen jälkeen tarinoimaan lastensa kanssa, joita hän ei ollut pitkiin aikoihin nähnyt ja jotka tapansa mukaan keräytyivät hänen ympärilleen. Siinä oli, paitsi hänen vanhinta poikaansa Eerikkiä, joka oli kalpea ja sairaloisen näköinen, hänen toinen poikansa Juhana, 14-vuotias, terve, reipas poika, isänsä ylpeys ja toivo, sekä molemmat tyttäret, Katariina ja Hebla, jotka olivat Juhanaa nuoremmat. Iloisina tavatessaan isänsä niin pitkästä ajasta kietoutuivat nämä Klaus-herran ympärille ja tämä kertoi heille tarinoita alkavista komeista kruunausjuhlista, joita jo valmisteltiin, sekä tapahtumista Suomesta, josta hän oli saanut terveisiä. Mutta yhtäkkiä kääntyi Klaus Ebba-rouvan puoleen ja kysäsi:
— Missä on Anna, häntähän en vielä ole nähnytkään ja hänelle mulla juuri on tuoreita terveisiä?
Seurassa istujat, joita oli, paitsi leskikuningatar ja herra Schenck nuorikoineen, vielä muutamia aatelisherroja ja rouvia, kävivät nyt varsin tarkkaaviksi ja Ebba-rouva säpsähti ilmeisesti. Häneltä oli tyttö lemmenvehkeineen jo hetkeksi unhottunut ja nyt häntä pelotti, että marski saisi linnassa liikkuneista puheista tiedon. Hän koetti kumminkin vastata varsin tyyneesti:
— Anna lienee jäänyt naisten huoneeseen, hän ei tainnut olla oikein terve … tulee kai kohta sinua tervehtimään.
Mutta siksiverran taisi Ebba-rouva kumminkin sekaantua sanoissaan, että marski jäi häntä epäillen katsomaan ja kysyi:
— Mitä, eikö terve, ja mulle ei puhuta mitään. Taikka mitä sinä sotket, Ebba?
Silloin puuttui sulhasmies, herra Schenck, puheeseen, käveli marskin luo ja virkkoi hänelle puolittain leikillä, puolittain juhlallisesti:
— Tässä taitaakin nyt olla minun vuoroni selittää, koska olen siihen toimeen pyydetty ja asia nyt joutuu puheeksi. Eihän se parane viivyttämällä. Niin, marski Klaus Fleming, sinä olet veljesityttären, Anna Jaakkimantyttären, holhooja. Häntä pyydetään sulta nyt avioliittoon ja minä olen saanut toimekseni esittää sinulle tämän pyynnön, virallisesti ja juhlallisesti. Minä olen puhemies ja kosin neitosta.