Klaus Fleming hämmästyi ensiksi, vaan vastasi sitten samaan puolileikilliseen tapaan:
— Äsken olet oman onnesi löytänyt, Schenck, ja tahdot nyt jo toimittaa toisille samaa, — kyllä ymmärrän, että olet valmis puhemieheksi. Ja Annasta näkyy tulleen hyvin haluttu tavara. Mutta nimitä toki kosija, vai oletko niin kiihkoinen, että tahtosit minun umpisilmin myövän holhokkini. Täällä on saapuvilla useita jaloja aatelismiehiä, kenet heistä on Annamme täällä sinun ilopäivinäsi kietonut lemmen pauloihin?
— Tuttavuus on jo tätä juhlaamme vanhempi. Nuoren miehen, joka nyt holhokkiasi vaimokseen pyytää, olet Suomessa nähnyt; hän on lupaava, kelpo mies, vaikka kuuluukin herttuan väkeen.
Marski katseli epäillen puhemiestä ja rouvaansa. Oliko tässä kysymys nuoresta Hornista, niin, tottakai hänestä, vaikkei marski oikein ymmärtänyt, miten se oli mahdollista.
— Mitä, Ebba, onko hän ollut jo täälläkin? Hän kävi luonamme
Tukholmassa juuri lähtiessäni, syvästi rakastuneena.
— Mutta täällähän hän on ollut jo monta päivää … eli kenestä puhut? kyseli Schenck vähän ällistyneenä. Vaan Ebba-rouva istui siinä aivan hätääntyneenä kuin tulisilla hiilillä, hän oivalsi nyt vasta oikein, kuinka pitkälle asia oli mennyt. Schenckin kosinta tuli kuin iskuna hänellekin ja hän arvasi, miten marski siitä kiivastuisi. Levottomana hän vastasi:
— Täällä näkyy olleen ikäviä salajuonia tekeillä.
Vaan marski, joka ei vielä ollenkaan älynnyt, mistä oli kysymys, kiivastui ja lennähti pystöön.
— Mitä hittoja, tehän laskettelette minulle arvoituksia ja ongelmoita. Niistä en huoli, suorat ja selvät puheet, se on tunnussanani. Schenck, kuka on aatelismies, jonka puolesta kosit?
— Hänen sukunsa on kyllä aatelista, joskaan hän ei itse tällä hetkellä kanna kilpeä … niin alkoi puhemies.