Vaan Klaus-herra kävi yhä maltittomammaksi ja tarttui Schenckin käsivarteen:
— Kuka on mies, vastaa suoraan?
— Se on herttua Kaarlon kamariherra ja edustaja näissä häissäni, Hieronymus Birckholtz. Ulkomainen syntyjään, niinkuin olen itsekin, vaan maahan jo perehtynyt, kyvykäs nuorukainen.
— Jo riittää, minä ymmärrän, virkkoi marski ja katseli tuokion ajan puhemiestä tutkivasti, syvän äänettömyyden vallitessa huoneessa. — Kutsutko sinä Schenck, jota aina Juhana-herttuan ajoilta Suomesta olen pitänyt ystävänäni, minut häihisi tehdäksesi minusta pilkkaa, kosiaksesi holhokkiani herttuan halpasyntyiselle palvelijalle? Unhotatko, että hänenkin nimensä on Fleming?
Schenck herra hölmöstyi tästä hiukan, hän ei ollut ajatellut marskin käsittävän asiaa toki noin ankaralta kannalta. Ja menettelyään puolustaakseen rupesi hän selittämään, kuinka Birckholtzin etevä suku oli Saksassa aateloittu ja kuinka Kaarlo-herttuakin epäilemättä oli suosikilleen kilven hankkiva. Liitto ei siis ollut hänen mielestään niinkään päätön, Hieronymon isänkoti ei ole hetikään varaton, hän voi helposti hankkia 10,000 talaria huomenlahjaksi…
— Onpa hän sinuun juttuja syöttänyt tuo vehkeilijä; kylläpä taitaisivat hänen huomenlahjansa supistua kymmeneen talariin ja aateliskilpi samaan arvoon, vastasi marski vihaisena ja halveksuen. — Missä on Anna, miten ovat nämä vehkeet päässeet vireille? Kuinka olet sinäkin, Ebba, voinut päästää tämän häväistysjutun näin pitkälle?
Turhaan koettivat leskikuningatar ja saapuvilla olevat aatelismiehet lauhduttaa marskia, kuvaten kuinka lemmenliitto oli nuorten kesken salaa syttynyt ja kehuen kosijan hyviä puolia. Marskista oli leikki ja hilpeys poissa ja ankarasti käski hän kutsua Annan eteensä.
— Sinä olet holhokkini, Anna, lausui hän tyynesti, mutta päättäväisesti, — ja minulla on oikeus vaatia, että minua isänä tottelet. Eikä ole vaatimukseni liikanainen kun käsken, että sinä tästä hetkestä luovut kaikista lemmenvehkeistä tuntemattoman saksalaisen seikkailijan kanssa. Sinä olet ymmärtänyt minut.
Vapisevana oli Anna leskikuningattaren saattamana astunut sisään, koska hän arvasi ukonilman puhenneen, ja kainosti ja arasti oli hän luonut silmänsä alas, kun setänsä häntä terävillä katseillaan tarkasti. Hän oli odottanut pitempää tutkimista ja tunnustusta. Vaan setänsä lyhyet, päättäväiset sanat ikäänkuin palauttivat rohkeuden hänen mieleensä ja varma, peloton oli taas hänen silmänsä, kun hän sen loi auki ja hiljaa virkkoi:
— Sitä en voi, setä.